Pikkumusta

Joku kantoi vaa'an tänne. En ole varma olinko se minä, vai Ana. Lasken kaloreita, ei saa mennä yli. Oksennan, jo kahdettatoista kertaa tälle viikolle ja kolmatta kertaa tälle päivälle. En voi tälle mitään, en olisi ikinä halunnut olevani tässä kunnossa, en ikinä. Luulin sen olevan "entistä elämää", luulin olevani parantunut koko syömishäiriöstä. Anoreksia, se sairas vihollinen. Anoreksia, se johon joskus halusin kuolla. Tuntuu että olen parempi ihminen kun tottelen Anaa orjamaisesti, lasken kalorit, liikun ja oksennan. Teen silloin jotain oikein.


Käytiin eilen yöuinnilla A:n kanssa, mukaan lähti musta hoitokoira joka on minulla hoidossa torstaihin asti. Käveltiin koiran kanssa takaisin, minulla oli päällä shortsit ja t-paita, musiikit korvilla, koiran hihna toisessa kädessä ja ilman kenkiä. Sen pienen hetken, sen pienen hetken tunsin eläväni. Tunsin itseni vapaaksi. Tunsin olevani muutakin kun jonkun orja, tunsin olevani ihminen. Kevyt sellainen.

Tänään olen ikävöinyt Pikkumustaa varmaan enemmän kun koko kesänä yhteensä. Kuulen jatkuvasti Pikkumustan ääniä jossain, samalla olen katsonut kun Komeetan häkissä hyppii edellinen pupuni, myös kääpiöluppa mutta erin värinen. Tänään olen itkenyt ja viillellyt. Kuunnellut kun ääni, joka kuulostaa isältäni sanoo "sinun ei ole pakko jaksaa". Itken vielä lisää. Haluaisin Pikkumustan syliini, silloin minulla olisi kaikki hyvin. Liian hyvin.