"loppu on lähellä, ootko valmis lähtemään?"
Tuntuu kun minä en ole minä. Nämä raajat on jonkun muun raajoja, en tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun joku muu liikuttelisi niitä, tuntuu kun katsoisin vierestä kun joku koittaa selviytyä minun ruumiissa, minun kehossani. Tuntuu kun en ole turvassa, joku katsoo koko ajan ruudulta missä menen ja mitä teen, joskus se joku hyökkää kimppuuni. En pääse sitä mihinkään karkuun, se näkee rakennuksien läpi missä menen, en pääse minnekkään piiloon.
Eilen etsin käsiasetta netistä, koska tuntuu etten ole turvassa ilman. En löytänyt, sain ahdistuskohtauksen. Koitin vain pidätellä itseäni etten tekisi jotain peruuttamatonta. Ahdistaa, kun tiedän että en ole turvassa.
Koko ajan olen hyökkäämässä jonkun kimppuun. Näen entistä enemmän kätyreitä, ne on pakko saada hengiltä. Tuntuu että joku saa pian kiinni minut. Pelottaa koska enhän minä ole aggressiivinen ja väkivaltainen, en minä ole. Minun sisälläni se paha tekee kehollani jotain mitä minä en ole, en pysty hallitsemaan sitä. Päivä päivältä se tulee enemmän esiin, kohta se on vain minä ja minä olen väkivaltainen hullu.
Äiti kysyi oliko viimeisin yliannostus harkittu, sanoin että se pyöri mielessä viikkoja ennen itse övereitä. "Ai olit suunnitellut sen..." "mää en päästä sua täältä mihinkään jos mää tiedän että en nää sua enää koskaan." Koitin vain pidätellä itkua, jossa onnistuin. Lupasin pysyä jatkossa hengissä, olihan minun pakko, koska Portugalilainen. Sanoin äidille että se pieni nelijalka on prioriteetti numero 1 minun elämässä.
Toisiksi viimeinen ilta täällä, kaksi yötä, yksi yö junassa ja olen kotona. Tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. 11 päivää, minulle liian pitkä aika olla pois kotoa. En tiedä miten tuun Portugalilaisen kanssa pärjäämään. Viimeksi tänään vannoin äidille ja isälle että pärjään kyllä ja mietin mielessäni koska minun on pakko. Jos tilanne menee niin huonoksi että en, minun on pakko laittaa äidille viestiä että se tulee Suomeen, vaikka olenkin sitä ajatusta vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti