but in your eyes the sorrow shows.
Taas kotona. Itken yksin että unilääkkeet vaikuttaisi, että pääsisin hetkeksi parempaan paikkaan. Kaksi lisäkiloa. "Ole syömättä" "ole syömättä helvetin kakara" se sanoo, niin se on käskenyt koko viikon. En ole vain halunnut kuunnella. En ole halunnut olla hyvä ihminen, saatika kiltti. Kotiin tullessa Ana iski kiinni, se ei jätä minua ikinä rauhaan. Se latelee päivämääriä, kellonaikoja. Kaiken pitää olla valmista se sanoo.
En edes enää tiedä haluanko joskus hymyillä aidosti, tarkottaen sitä ettei sisuskalut halua samaan aikaan kuolla. Tiedän joka ikisen ihmisen pärjäävän ilman minua, jopa Portugalilaisen. Tällä hetkellä kun itkien kirjoitan, katson Portugalilaista silmiin se katsoo takaisin heiluttaen häntää. Kyllä se aavistaa, tiedän että se aavistaa ja pyytää jäämään.
Huomenna taas käynti hoitajalle. Viikonlopun liikkuvakäynti peruutettiin reissun takia. Ehkä ihan hyvä, koska en tiedä enää mitä haluan. Ana valtaa mielen sanoillaan täydellisyydestä. Tarinoita kivuttomasta elämästä, siivet selässä ja Pikkumustan kanssa.
En jaksa enää tapella, kääntää ja vääntää. En jaksa enää puhua enkä hengittää. Haluan vain pois, kuolla pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti