that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla
Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.
Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti