Kävin hoitavan lääkärin juttusilla. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen, samalla näin hoitajaa. Sovittiin että tauko hoidon suhteen jatkuu. Lääkärikäynnillä tajusin miksi en halua enää käydä siellä. Miksi olen mielummin yksin kotona paskan olon kanssa. Tiedän etten tule ehkä ikinä parantumaan jos motivaatio on samaa luokkaa mitä se on viime aikoina ollut, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta. En tunne oloani sairaaksi, elämäni on vain erilaista verrattuna muihin.
Ennen lääkärikäyntiä ajoin osaston pihalta jossa olen viime keväällä, kesällä ja syksyllä viettänyt enemmän aikaa kun omassa kotonani. Helvetillinen ahdistus iski. Se kuristi minua enkä saanut happea. Muistot tuli mieleen. Muistot jotka haluaisin unohtaa. Muistot jotka voisi polttaa mielestäni pois.
Ahdistus on ollut osa päiviäni miltein päivittäin. Demonit ovat olleet osana päiviäni miltein päivittäin, myös Aura. J:ltä olen kuullut entistä enemmän lausetta "en tunne sinua ollenkaan", niinä hetkinä Aura on ottanut vallan enkä pysty hallitsemaan mitään. Aura tekee elämästäni helvettiä.
Välillä mietin että eikö kukaan huomaa? Eikö kukaan huomaa etten se ole minä. Silmäni muuttuvat tyhjiksi ja vihaisiksi, katse muistuttaa hullunkiiltoa. Muistutan demonia.
Toivon sydämestäni, että joku huomaisi. Ja uskaltaisi reagoida siihen sopivalla tavalla. Et ole demoni, vaikka sisälläsi asuisi sellainen.
VastaaPoista