Vie minut kotiin

Olen oksettava ja arvoton... epäonnistunut. Ahdistus on vallannut koko päivän. Kädet tärisee, sätkin. Itkua, itsetuhoisuutta, ahmimista ja oksentamista. Tuntuu kun olisin parempi ihminen kun satutan itseäni ja oksennan. Se on juuri niin miten tämä kaikki paska haluaa että teen. Minun pitäisi olla syömättä ja laiha. Pitäisi vaan totella ja tehdä miten käsketään. Sitten olisin parempi ihminen.


Peilikuva oksettaa. Ana katsoo minua halveksivasti. En ole osannut totella, en ole tehnyt niinkuin käskettiin, tiedän. Olen huono, olen epäonnistunut täysin. En tiedä mikä saa minut edelleen pitämään kiinni, tuntuu kun millään ei olisi mitään väliä. Olen niin valmis päästämään tästä kaikesta irti, niin valmis luovuttamaan. Tahdon vain... kuolla.

Can't stop

When I wake up to the sound of demons,
they're always telling me that I'm no good.

Salilla iski ahdistus. Koitin vain olla ajattelematta, jatkaa vain treeniä. "revi ne sun viillot auki", hengitän rauhallisesti, nielaisen. Jatkan treeniä. "Tiputa nuo painot sun päälle", oksettaa, koitan olla oksentamatta, jatkan treeniä. "Yritä nyt edes vähän kovemmin, ei susta ole mihinkään." Luovutan ja lähden pois salilta.

En pääse mihinkään pakoon ääniä jotka valtaa mun pään. Olen kahlittu, jonkun toisen vallassa. Öisin nään painajaisia, heräilen vähän väliä kunnes taas uusi painajainen saa alkunsa. Päivisin pelkään, että joku tulee ja tappaa. Pelottaa se, kun tiedän etten jaksa taistella ikuisesti vastaan.


Itkua ja viiltelyä. Pysyin jopa kolme päivää erossa terästä. Yhtäkkiä iski rauha kun tajuan että olen tarpeeksi vahva päästääkseni irti kaikesta. En tiedä olenko ihan helvetin sekaisin, onko demonit vallannut minun pään vai kirkastuko ajatukseni juuri. Epäilen jälkimmäistä. Tuntuu kun joku olisi tulossa hakemaan minua pois. Minulle on tullut rohkeus tappaa se, joka elää minun nimellä, minun kasvoilla mutta haluaa tuhota minut ja minun elämäni. Liian paljon pahaa on jo ehtinyt tapahtua.

Haluan että ihmiset muistaa minut iloisena urheilijana, eläinrakkaana ja välittävänä ihmisenä. Koska sellainen minä olen. Ihmisenä joka on pienestä asti halunnut että kaikki on oikeudenmukaista ja välillä unohtanut itsensä kun on ollut niin syvällä muiden huolissa. Ihmisenä jonka suurin haave on olla poliisi, kasvattaa itselleen täydellinen koira tai olla inspiraationa muille terveellisen ja paremman elämän tavoittelussa. Se ihminen kuoli kuusi vuotta sitten, jäljelle jäi vaan kuoret.

Ne haaveet on ja elää. Ne ei toteudu tässä maailmassa mutta ehkä jossain toisessa joskus. Haluan nähdä mitä kaiken tämän jälkeen tapahtuu, tiedän ettei sieltä ole paluuta mutta se ei edes harmita.

Portugalilainen katsoo minua pitkään, minua ei itketä, kuiskaan sen korvaan "muista että kaikki on paremmin näin."

I'm just a product of a living hell

and I don't wanna live like this no more.

Everything went to hell

Kohtauksia, viiltelyä, päivystystä. Kaikkea sitä paskaa tämä viikko on pitänyt sisällään. Toinen kerta päivystykseen viiltelyn takia, koska en vain osaa pysyä terästä erossa. Selitin keskiviikkona hoitajalle kuinka en voi ajatella kun terää, mun kädet tärisi. Halusin vain tarttua siihen, halusin vain tuntea sen kivun. Viiltää vielä vähän syvemmälle, aina vaan syvemmälle. Siksi koska vihaan itseäni. Tiistaina hoitaja sanoi päivystyksessä ettei olisi tarvinnut olla enää paljon syvempi niin olisi ollut isompia ongelmia.

"Meillä tulee nyt vähän pidempi tauko.." "sua hirvittää?" 6 päivää ja olen paniikissa. Tiistaina itkin päivystyksen psyk. sairaanhoitajalle kuinka pelkään jokaista kohtausta. Maanantaina kun sain kohtauksen itkin että tämä on viimeinen, en kestä enää yhtäkään kohtausta. Kädet tärisi, itkin, en saanut happea. Löin nyrkkiä ja päätä seinään, sätkin. Mikään ei auta. Ei edes terä.


Keskiviikkona olin hyppäämässä junan alle. Koko viikon ollut liian lopullinen fiilis kaiken suhteen. Millään ei ole enää mitään väliä enkä jaksa edes pitää ystävistäkään kiinni, ei ole väliä vaikka menetän kaiken koska olen lähdössä täältä. Itkin, viiltelin. Tiesin kaiken loppuvan. En vain kuulu tänne. A tuli hakemaan minut sen luokse yöksi kun kerroin fiiliksistä.

Edelleen kaikki tuntuu lopulliselta. Liian lopulliselta. Itken koska haluaisin jaksaa, haluaisin olla onnellinen. En vain jaksa, en jaksa enää roikkua mukana ja esittää että kaikki on hyvin samalla kun kaikki menee päin helvettiä.

The lonely

En mennyt polille. Haluaisin näyttää hoitajalle että pärjään, edes nämä kolme päivää. Halusin nostattaa muiden uskoa minuun ja minun pärjäämiseen, varsinkin hoitajan kun se taitaa olla se ihminen joka tällä hetkellä vähiten uskoo siihen että pärjään.

Olen myöskin pärjännyt, koska olen edelleen hengissä. Vai onko se pärjäämistä?



Eilen sain päivällä ahdistuskohtauksen. Viiltelin. Olisin halunnut vain viiltää lisää ja lisää, koko ajan syvemmältä. "tapa itsesi, läski tapa itsesi" se huutaa. Illalla menin ystäväni lapsen vahdiksi. Lähinnä katsoin telkkaria kun muksu nukkui. Meinasin romahtaa. Mietin terää, itku kurkussa koitin kääntää ajatuksia. Terä huutaa mun nimeä, se vain huutaa minua. Kun pääsin kotiin viilsin.

En enää jaksa, en vain halua jaksaa. Ei musta ole enää mihinkään. Hoitaja ehdotti jos veisin ylimääräset lääkkeet sinne. Ottaisin joka kerta vain tarvittavat määrät mukaan. Ajatuksena se ahdistaa. En haluaisi sulkea sitä mahdollisuutta pois.