Breathe again

"I don't know what most people say in these occasions because
the simplest thing is I loved her and I miss her,
she saved my life and she knew it before I did."

Toissapäivänä Pikkumusta olisi täyttänyt 7v!
Voi minun pikkunen. Elin pitkään Pikkumustan takia, en voinut tappaa itseäni ja jättää sitä pientä yksin joka oli täysin minun vastuullani. En vain ymmärrä miksi parhaat viedään aina ensin. Miksi viedään ne ensin jotka haluaa elää ja jotka on täynnä elämää?!


Eilen oli palaveri lääkärin ja hoitajan kanssa. Saikkua sain elokuun loppuun asti, sitten kokeillaan työelämää kerran-pari viikossa. Ahdistaa jo nyt. Lääkkeet tulee pikku hiljaa takaisin hoitajalta mulle kotiin. Itsetuhoinen minä hyppii onnesta ja järkiminää ahdistaa ajatuskin. Eilen palaverissa selvästi istui itsetuhoinen versio minusta. Sanoin koko ajan että "voin ottaa ne lääkkeet kotiin", mielessä pyöri vain että "saisinpa, saisinpa.." hyvä etten siltä seisomalta lähtenyt niitä kaapista hakemaan. Lääkemäärä taas isoni, josta itsetuhoinen minä on aivan liian mielissään.

Ruuat on muutamana päivänä ollut aika nopeasti ulkona. En vain pysty pitämään sisällä, en vain pysty. Tiedän, olen epäonnistuja. Seuraava aika hoitajalle on keskiviikkona, tuntuu ettei ikinä tule mitään keskiviikkoa. Ikinä ei tule olemaan mitään aikaa hoitajalle. Ahdistaa.

Pitäisi lähteä apteekkiin, haluaisin nostaa kaikki lääkkeet kerralla ja vetää ne myös kerralla. Ehkä haen kuitenkin yhden paketin kutakin lääkettä. Olen niin hukassa, mun on hankala hengittää..

Kuolevainen

Ne sanoo mä oon keijukainen, ne sanoo mä en totta oo.
Mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.
Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo.
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.


Musta tuntuu etten ole ihminen. Olen joku joka ei kuole vaikka yrittäisi. Se joku pakottaa mut olemaan elossa, kuristaa etten saa happea ja päästää irti. Kuiskaa mun korvaan "sinusta ei ole mihinkään" ja lähtee pois.

Tänään en ole edes aukaissut verhoja, saatika poistunut kotoa. Ahdistaa se että huomenna pitää. Haluan olla sisällä, haluan olla yksin ja rauhassa istua pimeässä ja kuunnella keskusteluita, käskyjä ja haukkuja, ne olen ansainnut.

Dark side

Eilen ahdisti ja masensi koko päivän. Illalla en enää tunnistanut omaa kämppääni, en tunnistanut itseäni peilistä. Viiltelin ja puhuin ilmastointikanaville, lopulta havahduin vessasta kasvot seinääpäin. Ei mennyt kauaa kun poliisit ja ensihoitajat seiso oven takana, sanoin etten halua taas lähtä päivystykseen johon toinen ensihoitajista totesi "me ei voida jättää sua yksin nyt". Ei auttanut kun lähtä ambulanssin mukaan, yhteispäivystyksen kautta psykiatrian päivystykseen ja siellä jäin pidempään päivystystarkkailuun eli vastaanotto-osastolle yöksi josta selvisin tänään illalla kotiin.

Osastolla oli paljon rauhallisempaa kun viimeksi, joku mies alkoi juttelemaan kun päädyin hetkeksi "ihmisten ilmoille" eli osaston olohuoneeseen. Muuten aika meni pitkälti sängyssä, sain olla kolmen hengen huoneessa yksin.


Torstaina katsoin tännepäin tulevat junat. Illalla kävin katsomassa vähän syrjemmässä yhtä raidetta. Katsoin kun se juna tulee, ensin näky vain valo, pikku hiljaa alkoi erottua junan keula. Mulla teki niin mieli hypätä alle, en häviä mitään. Katsoin kuinka nopeasti junat siitä kohtaa ajaa ja totesin että kyllä sillä henki lähtee. Olen niin valmis.

En jaksa enää taistella. Mun on helpompi kun pääsen pois.

Maanantaina taas hoitajalle aika, tuntuu kun siihen olisi ikuisuus.

Already gone

Aamuyöstä kävelen pitkin kiskoja, joka kerta kun katsoin taakseni toivoin näkeväni junan. Itkin ja kävelin, haluan pois. Ei minusta ole enää mihinkään, ei minusta tule enää mitään. Kuuntelen keskustelua päässäni. Kaksi ääntä, ne haluaa tappaa minut.

Tänään olen nukkunut koko päivän, avohoitaja soitti kahdelta ja herätti minut. Haluaisin viiltää, haluan nähdä veren valuvan pitkin jalkaa lattialle. Ahmin ja oksennan, kahdesti. Ana on tyytyväinen, tiedän sen olevan.


Olen oksettava, olen liian iso.

Kirjoitan itsemurhakirjeitä itkien, katson vanhoja valokuvia. Itken vielä hysteerisemmin, tiedän tämän olevan oikea ratkasu. Haluan vielä että kaikki rakkaat ymmärtää sen myös. Minä olen hirviö, demoni joka aiheuttaa vaan pahaa. Ainoa keino päästä ulos tästä kuoresta on kuolla. Ainoa keino tappaa tämä demoni joka elää sisälläni on tehdä itsemurha.