The last dance

"What if I fall?" "oh, my darling, what if you fly?"

Tällä viikolla joka päivä oksentelua, joinakin päivinä useamman kerran. En jaksa enää tapella, enkä halua. Olen antanut periksi demoneille ja annan virran viedä. Se terve, joka vielä vähän aikaa sitten yritti pitää edes syömisiä kasassa, se joka haluaa näyttää terveeltä ja treenatulta. Sekin pieni ääni on hävinnyt, se on kuollut. Minä olen kuollut.

Olen iso ja lihava, kuvottava. En näe peilistä muuta kuin läskiä, en edes halua katsoa itseäni peilistä. En pysty siihen. En pysty edes sanomaan etten syö. Liikkuva soitti, "tee jotakin hyvää iltapalaa itelles", vastasin vaan että joo. Samaan aikaan pää huutaa että tänään vedät ilman ruokaa, et ansaitse ruokaa, olet paska ja surkea. Koittaisit edes olla parempi ihminen.

Tänään vedän nollakaloreilla, koitan olla parempi ihminen. Huomaatko, todella yritän?



I know the right words to say, like "I don't feel well," "I ate before I came".
Then someone tells me how good I look and for a moment, for a moment I am happy
but when I'm alone, no one hears me cry.

I don't know the first time I felt unbeautiful, the day I chose not to eat.
What I do know is how I've changed my life forever, I know I should know better.
There are days when I'm OK and for a moment, for a moment I find hope,
but there are days when I'm not OK and I need your help - so I'm letting go.
Viime yön itkin, ja aamun. "Etkö voisi puhua jollekkin kaverille?" En. En pysty. En halua häiritä ketään, en osaa pyytää apua enkä osaa kysyä keneltäkään olisiko jollakin hetki aikaa jutella, koska mulla on paska olla. En pysty siihen. Se en ole minä. Minä pärjään yksin ja olen aina pärjännyt.

Cradle to the grave

Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.

Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.



Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.

Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.

Wonderwall

Miksi se kärsii, mutta kestää.
Miksei sitä hengiltä saa.

Tasan viikon päästä on hoitajalle aika. Tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu turhalta täyttää koko viikkokorttia, koska en tule näkemään hoitajaa enää ikinä. Viikko, 7 päivää, 168 tuntia. Tuntuu ettei minua ole enää silloin. Liikkuvasta avoryhmästä soitettiin tänään, puhuttiin vähän viime päivistä, fiiliksistä. Muutaman päivän päästä ne tekee kotikäynnin. Ahdistaa ajatuskin.

Ana pakottaa oksentamaan joka päivä. Orjamaisesti tottelen, ei minulla ole enää menetettävää. Pelkään että ne vie minulta Komeetan, Portugalilaisen sain onneksi turvaan. Astun maalitauluksi niin kauan kun minussa henki vielä pihisee, en halua että ne vie minulta kaiken. Koska tiedän, että joku päivä ne vie minulta aivan kaiken.


Demonit silittelee hiuksista. Tuntuu mukavalle, tuntuu kun joku välittäisi. "Tyttö sää olet turvassa" ne sanoo, niin ne väittää. Kasvoilleni leviää hymy, pieni hymy. Näen edessäni mustan hahmon. "Me ollaan täällä sua varten" se sanoo. Se ottaa komeetan syliin, purshakhdan itkuun ja huudan ei. Samalla se katoaa ja Komeetta on lattialla, elävänä.

Huomenna pitäisi muistaa hakea lääkkeet, ahdistaa. Tekisi mieli lopettaa lääkkeet, säästellä. Ja vetää uudet överit.

Kaksi puuta

Life goes on, or so I've heard
still, here we are and I'm sliding into hell.

Lauantai meni Provinssissa. Yritin pitää hauskaa, pidinkin. Silti tämä paska pitää musta kiinni, masennus muistuttaa olemassaolostaan enkä pääse siitä irti. Hymyilin, tanssin, nauroin. Kaiken sen naamarin takana on pieni tyttö joka itkee, itkee tuskaa, itkee koska se kärsii. I sanoi Provinssissa että meidän täytyy ottaa tavaksi kerran kesässä joku yhteinen festari ulkopaikkakunnalla, viime kesänä Sweden Rock Festival, nyt Provinssi. Olin samaa mieltä, mutta samalla näin kun I ensi kesänä miettii, mille festareille oltaisiin menty jos vielä olisin olemassa.

Muistan kun Sinilintu kuusi vuotta sitten linkitti Juha Tapion Kaksi puuta-biisin minulle ensimmäisen kerran. Siitä tuli meidän biisi, sen jälkeen aina kun olen kuullut tuon biisin olen miettinyt Sinilintua. Itkenyt ja nauranut. Miettinyt hyviä ja huonoja asioita. "kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja kestää joka tuulen ja sään....ja jossain alla maan ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan" Provinssissa lauantaina itkin ja nauroin kyseisen biisin aikana. Mietin Sinilintua, mietin meitä. Sen kaiken piti olla ikuista, se kaikki oli kestänyt niin kauan, läpi kaiken paskan mitä koettiin. Paras ystävä, sisko. Samalla se kaikki kuitenkin söi minua enemmän kun antoi. Oli pakko katkaista välit. Provinssissa itkin ensimmäistä kertaa päätöstäni. Tästä tulisi tekstiä niin paljon että riittäisi omaksi postaukseksi asti. Kaikesta huolimatta Sinilintu on niin rakas.


Koko viikonlopun olo on ollut järkyttävä. Tänään oli sijaishoitajakäynti. Juteltiin reilu tunti kaikesta, koko keväästä, epävakaasta, masennuksesta ja viikonlopusta. Seuraavat käynnit kyseiselle hoitajalle on elokuun lopussa, kun omahoitaja on taas lomalla. Sanoin että tapan itseni ennen sitä. Samaan aikaan minun pitäisi hakea Portugalilainen Kroatiasta takaisin kotiin vanhempien luota. Minun pitäisi olla siinä kunnossa että voin taas rakkaasta pitää huolen. Sitten en voi enää tappaa itseäni, en vaan voi. Se on pakko tehdä ennen.

Ihmiset pitää taas vähemmän yhteyttä. En kyllä yhtään ihmettele miksi, enhän minäkään jaksa pitää kehenkään yhteyttä. Ajattelen vain ettei kukaan välitä, ei minusta voi kukaan välittää. Kai muutkin ajattelee etten välitä. On helpompi päästää irti kun ihmisiä ei ole ympärillä. Eristäydyn kotiin verhot kiinni, olen yksin. Kukaan ei nää eikä kuule, paitsi Ana ja demonit jotka haluaa minut hengiltä. En pysty olemaan niiltä piilossa, enkä enää edes yritä.

Lisäsin Komeetankin blogin puolelle, pieni pupu jonka hain pari viikkoa sitten. Mamman mussukka, päivien piristys. Komeetta elää vapaana aina kun olen kotona, se hyppää syliin kun istun lattialla ja antaa pusuja kun makaan lattialla.