Kulta pieni

Mä en saa nukuttuu, en oo syönyt viikkoihin.
Mulla on kaikki upeesti, tietenkin.
Kävin hakemassa apteekista nutridrinkkejä, "ei minun tarvitse syödä" "yhdessä on ihan liikaa kaloreita" oli päällimmäiset ajatukset apteekin hyllyjen välissä. Koitin vain miettiä sitä, että sovin itseni kanssa että ostan etten kuihtuisi täysin. Pelonsekaisin tuntein vein nutridrinkkejä kassalle ja maksoin ne. Kalorit vaan vilisee silmissä, en voi syödä ellen tiedä paljonko kaloreita joku sisältää. Tuntuu ahdistavalta edes miettiä ruokaa tai sitä, että jotain oisi päivässä syötävä. "Ei minun tarvitse syödä, en ole ihminen" tai niin ainakin Ana väittää minulle. Analle yksikin kalori on liikaa.


Kirjoitin tänään tekstin jonka haluan että joku lukee kirkossa kun minua ei ole. Tekstin missä selitän miksi tein niinkun tein. Haluaisin että muut edes koittaisi ymmärtää. Mietin vain kuolemaa, ja sitä hetkeä kun saan itseltäni hengen pois. Sitä helpotusta. Muut koittaa sanoa, että mieti mitä tapahtuu kun kuolen. Pakko vain todeta itsekkäästi, etten ole sitä katsomassa. Ainoa mikä saa minut itkemään on Portugalilainen.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa, lopulta pimeyden.

When I'm gone

I killed someone, you see.
I killed the girl, who used to be me
Ana istuu minun sängyllä. Sillä on veitsi kädessä. "Tapa itsesi vitun huora" se sanoo. Pyydän Analta veistä, pyydän mutta ei se anna. Ei se anna vaikka kuinka pyydän. Kävelen parvekkeelle ja tulen takaisin. Analla on edelleen se kylmä katse naamallaan. "Tapa itsesi" se toistaa. "Annatko veitsen minulle jos tapan itseni?". Ana antaa veitsen ja viiltelen, viiltelen niin syvältä kun pystyn. "Tiesin ettei sinusta ole siihen, sinä paskainen. Et osaa mitään" se sanoo, niin se väittää. Ja lähtee. Jään yksin itkemään veitsi kädessä, ja jalka veressä.


Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa ja lähden. Kaksi viikkoa niin tapan itseni, pakko on vielä jaksaa ensi viikon festarit. Haluan tehdä sen mitä olen luvannut, sitten voin lähteä. Eikä kukaan estä minua.

En jaksa elää elämämää missä joudun päivittäin kuuntelemaan kuinka paska olen, miten minun pitäisi tappaa itseni ja kuinka voisin sen tehdä. Anan ei pitänyt ikinä päästä näin lähelle minua, Ana voitti. Demonit voitti. Minä hävisin.

Aion viettää parhaan viikon veljeni kanssa, aion viettää vielä yhden kokonaisen festarin parhaan kaverini kanssa. Haluan nauttia ja pitää hauskaa. Sitten minun on hyvä lähtä, onnellisena. Tyytyväisenä.

And when I'm gone, just carry on, don't mourn,
rejoice every time you hear the sound of my voice.
Just know that I'm looking down on you smiling
and I didn't feel a thing, so baby don't feel no pain.

Pikkumusta

Joku kantoi vaa'an tänne. En ole varma olinko se minä, vai Ana. Lasken kaloreita, ei saa mennä yli. Oksennan, jo kahdettatoista kertaa tälle viikolle ja kolmatta kertaa tälle päivälle. En voi tälle mitään, en olisi ikinä halunnut olevani tässä kunnossa, en ikinä. Luulin sen olevan "entistä elämää", luulin olevani parantunut koko syömishäiriöstä. Anoreksia, se sairas vihollinen. Anoreksia, se johon joskus halusin kuolla. Tuntuu että olen parempi ihminen kun tottelen Anaa orjamaisesti, lasken kalorit, liikun ja oksennan. Teen silloin jotain oikein.


Käytiin eilen yöuinnilla A:n kanssa, mukaan lähti musta hoitokoira joka on minulla hoidossa torstaihin asti. Käveltiin koiran kanssa takaisin, minulla oli päällä shortsit ja t-paita, musiikit korvilla, koiran hihna toisessa kädessä ja ilman kenkiä. Sen pienen hetken, sen pienen hetken tunsin eläväni. Tunsin itseni vapaaksi. Tunsin olevani muutakin kun jonkun orja, tunsin olevani ihminen. Kevyt sellainen.

Tänään olen ikävöinyt Pikkumustaa varmaan enemmän kun koko kesänä yhteensä. Kuulen jatkuvasti Pikkumustan ääniä jossain, samalla olen katsonut kun Komeetan häkissä hyppii edellinen pupuni, myös kääpiöluppa mutta erin värinen. Tänään olen itkenyt ja viillellyt. Kuunnellut kun ääni, joka kuulostaa isältäni sanoo "sinun ei ole pakko jaksaa". Itken vielä lisää. Haluaisin Pikkumustan syliini, silloin minulla olisi kaikki hyvin. Liian hyvin.

Courage

Mul on tapana mieltä purkaa
kertoo tosi juttuja
ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja.

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.


En halua syödä enää ikinä.
Kroppa huutaa ruokaa, pää huutaa ruokaa, järki huutaa ruokaa, Ana huutaa ei ja minä olen hiljaa.

"Et ole enää ihminen, et tarvitse ruokaa" se sanoo. "Katso itseäs peilistä, oletko kaunis?" Oksettaa. Pidätän oksennusta. En halua katsoa itseäni peilistä. Ana pakottaa. Ana rankaisee. Ana on oikeassa, tottelen häntä.