A world full of killing

Ahdistaa. Ahdistaa ihan liikaa. Yritän olla normaali. Hymyillä, olla oma itseni. En osaa, kuka edes olen. En tiedä. En enää tiedä. Peiliin katsoessa minua katsoo takaisin mustasilmäinen olento, se on se paska minun sisässäni. Syy miksi minun pitäisi kuolla. Se yrittää puskea maskini läpi, että oisin aina hän. Yritän kuitenkin pitää maskin paikoillaan, haluaisin edes muistuttaa minua vaikka olen hukassa kuka olen. Tärkeintä on, ettei muut nää sitä.

Eristäydyn, pikku hiljaa enemmän ja enemmän. En pidä ihmisiin enää yhteyttä, ne jotkut harvat kysyvät mitä minulle kuuluu. Vastaan ja keskustelu loppuu aika nopeaa. En jaksa enää pitää keskusteluja yllä. Haluan vain olla yksin, kotona, verhot kiinni ja vain olla yksin. Ahdistaa koska tiedän että eräs ystävistäni haluaa minut hengiltä. Epäilen että hän on tappajani kätyri. Haluaisin kysyä häneltä suoraan, kuka minut haluaa hengiltä mutta tiedän etten saisi vastausta. Epäilen myös muutamaa muuta ihmistä kätyriksi, mutta en ole vielä aivan varma asiasta.


Puhelin on pitkiä aikoja pois päältä. Ahdistaa kun tiedän että joku seuraa. Pelkään että kohta se tulee parvekkeelta sisään. Samalla yritän saada yhteyttä ilmastointikanavan kautta niihin joiden pitäisi hakea minut sinne minne kuulun. Vielä en ole saanut yhteyttä, mutta tiedän että joku päivä tulen saamaan yhteyden. Kaikki päättyy aina parhain päin.

Let me go

F29 Määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö

"Vaikuttaa että potilaan häiriö on psykoottistasoinen, persoonallisuushäiriö dg ei ole kuin osittain kuvaava, epävakaaseen persoonallisuuteen voi liittyä minipsykooseja, mutta ei näin järjestäytynyttä ilmeisen eriskummallista harhamaailmaan äänineen ja näkyineen. Kokonaisuus viittaa vähintään psykoositasoiseen masennukseen tai skitsofreniaspktrin häiriöön. Pitäisin itsemurhavaaraa varsin suurena."

Joku pimpotti ovikelloa ja koputti. Paniikissa menin avaamaan oven. Poliisit oli oven takana, joko yhteispäivystys tai putka. Valitsin yhteispäivystyksen. Ambulanssi tuli hakemaan, menin makaamaan pedille. Koitin vain pysyä tajuissani, heikotti, oksetti. Liikkuva kävi eilen, koko eilinen meni yhdessä ristiriidassa. Soitin tänään äidille, sanoin että poliisit haki kun kuuli että olin katsonut juna-aikataulut. Äiti oli hiljaa, hiljaa se sanoi "pysythän sää hengissä? Ethän sää hyppää junan alle?"

Tänään oli hoitopalaveri liikkuvan ja hoitajan kanssa. Vielä ylihuomenna on omahoitajatapaaminen ja hoitaja jää kahden viikon lomalle. Koulua pitäisi lykätä vuodella, kaikki pakkaantuu kasaan. Äiti laittaa viestiä, kysyy hoidanko itse sen kouluasian. Laskut pitäisi maksaa, uusia laskuja tulee postiluukusta ja minä ahdistun. Haluan vain maata kotona, verhot kiinni, yksin. Puhelin on taas kiinni, ylläri. Ahdistaa aivan liikaa, ahdistaa että joku näkee, että minua seurataan.


"Voi minun pikku tyttö" se sanoo. Ana. Pirullinen helvetti. Viikonlopun aikana olen lihonut ihan liikaa. Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu.

Supersankari

Sä annoit periks kesken tarinan ja kaiken halusit, helpoksi muuttuvan.
Läpi tornadojen vierelläsi kulki kokoajan supersankari.
Kävelen raiteita pitkin musiikit korvilla. Se lopullisuus, se kiehtoo ja rauhoittaa. Se vapaus, tuntuu että lennän. Tuntuu etten paina yhtään mitään, voisin lentää jos vain haluaisin. Puomit sulkeutuu ja junan keula erottuu pikku hiljaa enemmän. Taas yksi mahdollisuus miettiä onko tämä paska kaiken tämän arvoista.

Päässä pyörii että vielä yhdet festarit, sitten voin lähtä. Toissapäivänä en meinannut saada unta, kaikki paska pyöri mielessä. Mistään ei yksinkertaisesti tule yhtään mitään. Toissa yönä mietin että on ihme että olen vielä tässä, henkeä ahdisti, tuntuu etten selviä. Liikkuva kävi, kerroin että katsoin sunnuntain junat. Ne halus käydä täällä vielä sunnuntaina. Tänään kerroin saman omahoitajalle, hoitaja oli hiljaa eikä oikein tiennyt mitä sanoa.


Tänään kun kävin hakemassa lääkkeet joku tuntematon nainen koitti hyökätä kimppuun. Se ei ollut muita kohtaan aggressiivinen. Jälkikäteen sain paniikin, se varmasti näki sen joka asuu minun sisällä. Sen joka haluaa tappaa minut, olen varma ettei se nähnyt minua, vaan sen jota muut ei nää.

Minun kuuluu kuolla. Se sisälläni asuva, sen on pakko kuolla. Huomenna ja lauantaina festarit, viimeiset festarit. Kaksi viikkoa Kroatian reissuun, en halua sinne.

"Pian olisi tulossa Kroatian matka, mistä asiakas hakisi oman koiransa kotiin Suomeen. Ei ole varma haluaako lähteä koska haluaa mieluummin kuolla."
Sunnuntaina vannon Liikkuvalle että pysyn hengissä. Todellisuudessa teen jotain aivan muuta. Minun on pakko. Aivan pakko tappaa se paskiainen minun sisältä, se ei kuole ilman että minä kuolen. Se on osa minua. Se olen minä.

Hullut asuu kallios

Viikonlopun reissu Helsingissä ohi, taas muistutin itseäni siitä ettei minun pitäisi reissata. Uusi kani on kotona, kaikki on hengissä Jee. Perjantai illalla sain kilarit omakannan teksteistä, epävakaana olin taas tappamassa itseäni. Mietin että eikö hoitaja tykkääkkään minusta, kun minusta tuntuu että me kuitenkin tullaan ihan toimeen. Mietin että haluaako se ymmärtää tahalleen minut väärin vai selitänkö oikeasti niin päin vittua asiat. Muuten kai reissu meni ihan hyvin, koko ajan oli pieni ahdistus päällä siitä että haluan kotiin. Nyt olen kotona, onnellisena.... tai sitten en.

Kuulen koko ajan kuinka huono olen, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä koska en pysty tappamaan itseäni. "Kun et pysty tappamaan itseäsi, pystytkö tappamaan jonkun muun?" Äänet valtaa mun pään. Ne haluaa että tapan jonkun, olisin silloin parempi, niin ne väittää. Ne viimeisetkin riippeet elämänhalusta valuu sormien läpi. Onko minun tarkoitus todella olla täällä tappamassa toisia ja näännyttää itseni nälkään? Ana pitää kiinni niin lujaa, etten pääse irti.


Tänään hoitajalla tuntuu että taju lähtee, pidätin vain itkua ja koitin olla tajuissani. Hoitaja kyseli kysymyksiä, vastasin mutten puhunut paljoakaan muuta. "En tiedä mitä mieltä oot kun et puhu" Kerroin siitä, että kaikki keskittyminen menee siihen että pysyn siinä penkillä ja näytän suht normaalilta. Vaikka tiedän että voisin itkeä ja antaa sen kaiken paskan vain tulla, silti käyttäydyn kun mikäkin haavoittunut hiiri.

Ana puhuu mutta minä en vastaa. Kello on kohta kuusi, olen syönyt yhden banaanin. Tuntuu että sekin on liikaa. Tuntuu että kaikki katsoo että mikä helvetin ryhävalas tuo luulee olevansa.