The crazy ones

Eilen illalla kun pääsin junaan, istuin sängyllä ja katsoin seinää. Kyyneleet alkoi virumaan pitkin kasvoja, minä en tehnyt mitään. Istuin vain. Katsoin Portugalilaista ja itkin vielä lisää. Mietin kuinka pärjään, kuinka pystyn antamaan Portugalilaiselle turvallisen ja aktiivisen kodin, edes jotenkin aktiivisen kun keväällä itkin sitä, etten saa koiralle edes ruokaa annettua. Minun on vain pakko.

Tänään aamulla pääsin kotiin. Täällä ei ole enää niin hiljaista, on koko ajan joku joka seuraa. Tänään olen jaksanut käydä pihalla nelijalan kanssa, day 1 selvitetty.. melkein. Äänet ei ole häirinnyt, en siltikään osaa olla iloinen. En ole iloinen. Liikkuva kävi, pidin pienen hetken naamaria naamassa, kunnes sain taas purkaa sen pois. Liikkuva tulee huomenna uudelleen.



Minulle oli tullut postitse saapumisilmoitus. En tiedä mitä siellä on, enkä uskalla sitä pakettia hakea. Pelkään että olen tilannut jonkun esineen että tuntisin oloni turvalliseksi, en vain muista että olen tilannut. Pelkään myös että siellä on kirje siltä kuka haluaa minut hengiltä, tai jotain vaarallista.

Hoitaja liikkuvasta kysyi onko minulla edelleen samat ajatukset mitkä oli ennen reissua. Vastasin että on, en ole päässyt niistä yli. Sanoin että Portugalilainen hidastaa, kerroin myös että äiti tulee heti Suomeen kun sanon sille etten pärjää. Puhuttiin hoitajien kanssa syksyn ravitsemuskuntoutuksesta. Toinen hoitajista totesi että sehän olisi hyvä juttu. Sanoin etten halua sinne. Sanoin etten halua parantua. Ei minulla ole mitään mistä parantua. Tämä olen vain minä ja minä olen tällainen, minä olen erilainen.

Risti seinään

Talonmiehen rouva portaikossa kuiskaa:
"loppu on lähellä, ootko valmis lähtemään?"
Tuntuu kun minä en ole minä. Nämä raajat on jonkun muun raajoja, en tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun joku muu liikuttelisi niitä, tuntuu kun katsoisin vierestä kun joku koittaa selviytyä minun ruumiissa, minun kehossani. Tuntuu kun en ole turvassa, joku katsoo koko ajan ruudulta missä menen ja mitä teen, joskus se joku hyökkää kimppuuni. En pääse sitä mihinkään karkuun, se näkee rakennuksien läpi missä menen, en pääse minnekkään piiloon.

Eilen etsin käsiasetta netistä, koska tuntuu etten ole turvassa ilman. En löytänyt, sain ahdistuskohtauksen. Koitin vain pidätellä itseäni etten tekisi jotain peruuttamatonta. Ahdistaa, kun tiedän että en ole turvassa.


Koko ajan olen hyökkäämässä jonkun kimppuun. Näen entistä enemmän kätyreitä, ne on pakko saada hengiltä. Tuntuu että joku saa pian kiinni minut. Pelottaa koska enhän minä ole aggressiivinen ja väkivaltainen, en minä ole. Minun sisälläni se paha tekee kehollani jotain mitä minä en ole, en pysty hallitsemaan sitä. Päivä päivältä se tulee enemmän esiin, kohta se on vain minä ja minä olen väkivaltainen hullu.

Äiti kysyi oliko viimeisin yliannostus harkittu, sanoin että se pyöri mielessä viikkoja ennen itse övereitä. "Ai olit suunnitellut sen..." "mää en päästä sua täältä mihinkään jos mää tiedän että en nää sua enää koskaan." Koitin vain pidätellä itkua, jossa onnistuin. Lupasin pysyä jatkossa hengissä, olihan minun pakko, koska Portugalilainen. Sanoin äidille että se pieni nelijalka on prioriteetti numero 1 minun elämässä.

Toisiksi viimeinen ilta täällä, kaksi yötä, yksi yö junassa ja olen kotona. Tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. 11 päivää, minulle liian pitkä aika olla pois kotoa. En tiedä miten tuun Portugalilaisen kanssa pärjäämään. Viimeksi tänään vannoin äidille ja isälle että pärjään kyllä ja mietin mielessäni koska minun on pakko. Jos tilanne menee niin huonoksi että en, minun on pakko laittaa äidille viestiä että se tulee Suomeen, vaikka olenkin sitä ajatusta vastaan.

Let her go

Ehkä jossain tuolla pilvien päällä on kukkaniitty....
Ainakin niin haluaisin uskoa. Äiti kertoi tänään itkien kuinka hän on minusta huolissaan, kyllähän minä sen tiedän. Äiti katsoi minua pitkään hiljaa silmiin ja sanoi "oikeesti" ja purskahti itkuun. Epävakaana en osannut reagoida tilanteeseen. Nuo tilanteet että joku itsee minun takia on liian vaikeita, koska en vain osaa.

Kaikki on niin tyhjää, toisaalta ahdistaa ja masentaa. Toisaalta en tunne mitään. Kaikki vaan on niin tyhjää. Kaikki tuntuu turhalta. Toivoisin vain, että voisin lentää nätisti pois ja että tänne jäävät tajuaa sen, miksi lähdin.



You can pretend it'll be alright,
said it to yourself but you know its just a lie.

Isä sukelsi snorkkelilla ja tutkaili meren pohjaa. Isä tuli takas ja totesi että tylsä pohja, ei siellä mitään ole. Sain snorkkelin ja lähdin samaa reittiä. Näin hylkyjä, mustia hahmoja ja kaloja. Sain paniikkikohtauksen ja uin takaisin veneelle. Isä kysyi näinkö koko pohjaa, sanoin vain ettei siellä mitään ollut.

Kysyin sijaishoitajalta olisiko perjantain aikaa voinut siirtää maanantaille tai tiistaille, "Sullahan oli omahoitajalle aika keskiviikkona, pärjäätkö sinne asti?", en uskalla sanoa etten pärjää. Sanoin vain että pärjään, koska pakkohan minun on. Minun on pakko pärjätä, ei ole muuta mahdollisuutta ellei halua kuolla.

Joka päivä mietin kauanko minun on pakko vielä jaksaa, joka päivä mietin saanko jo luovuttaa.

Karma

I should have known from the start,
you play reckless with my heart.
Toinen kunnollinen päivä Kroatiassa. Alunperin piti tulla jo keskiviikkona pois, mutta tulenkin lauantaina. Ahdistaa ihan suunnattomasti. Pitää pitää kulissia yllä, äänet koittaa pitää kiinni, äänet käskee näyttelemään ja olemaan hiljaa. Haluaisin vaan olla onnellinen. Olla onnellinen niinkun kaikki muutkin, tehdä asioita niinkun kaikki muutkin. Mutten pysty, en vain pysty. Äänet käskee tappaa, haluan tappaa sen olion sisältäni.



You let me here on my own,
for every reason I believed in, every lie that you told,
for every fight, you let me out in the cold.

Nään itselläni mustat silmät. Ana väittää ettei minua enää ole olemassa, en ole ollut pitkiin aikoihin enää ihminen. Ana kasvattaa demonia sisälläni, joka pääsee valloilleen, aina välillä. Kuulen päivittäin kehotuksia että minun pitäisi satuttaa jotain toista, pahimmassa tapauksessa tappaa. Nään unia murhasuunnitelmista ja itsemurhista. Tunnen oloni koko ajan vain erakoituneemmaksi, kaikki kyselee onko minulla kavereita, miksi en pidä yhteyttä heihin. Todellisuudessa katkon ihmisiin vaan välejä, että saisin olla yksin.

Ahdistaa ajatuskin että pitäisi ensi viikolla avautua taas omahoitajalle. En luota häneen, en luota häneen enää. En luota edes lääkäriini, en luota kehenkään. Luotan Anaan, luotan demoneihin. Haluaisin luottaa edes ystäviin, mutta todella harvoihin enää luotan. Kaikki vain lipsuu käsistäni, en pysy enää mukana, edes omissa tunteissa.