Alone I break

Ikkunalauta tuntuu kylmältä
mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät
että ne kuiskaa, ne toisilleen kuiskaa
ja kuinka väärässä sä oot.

Keskiviikkona kerroin omahoitajalle kieltävistä äänistä, "Älä kuuntele sellaisia ääniä.. Älä kuuntele." Perjantaina hymyilin lääkäripalaverissa ja esitin hyvinvoivaa. "Mulla on kaikki hyvin", samalla hymyilin pirullisesti. Sekä essitalopram että ketipinor vaihdettiin olanzapiiniin. Liikkuvasta kävi eilen kaksi hoitajaa, kerroin palaverista ja siitä, että hymistelin koko palaverin. "Ois tosi tärkeetä että saisit kerrottua oireista sun lääkärille" En tee sitä tahallani, en vain luota lääkäriini, en halua näyttää heikolta koska en luota. En vain osaa tai pysty luottamaan.


Kohta viikko kotona Portugalilaisen kanssa. Muutamana iltana iltalenkki on ollut pyörähdys sisäpihassa. Muuten olen kai ihan onnistunut siinä missä pitänytkin. Pelkään liikaa, tiedän jonkun olevan minun perässä. Pelkään että joku käy kiinni, en vain uskalla. Joka päivä oksentelua, viiltelyä ja pään seinään lyömistä. Minä ansaitsen sen. Ansaitsisin vielä lisää, paljon lisää paskaa.

Minua kielletään kertomasta, kielletään ottamasta lääkkeitä. Kielletään nousemasta sängystä tai lähtemästä ulos, kielletään syömästä. Aina kun rikon kieltoja pelkään rangaistusta. Pelkään Portugalilaisen puolesta. Pelkään liikaa. Ei sen pienen pitäisi olla täällä. En halua että sille tapahtuu mitään. Välillä Portugalilainen tottelee ääniä, välillä se tekee niin kun ne tahtoo, yleensä silloin se paha minusta on siirtynyt siihen.

Välillä Portugalilainen on portin takana piilossa, piilossa minulta. Pelkään että mukiloin sitä, se on pakko viedä silmistä että pystyn jotenkin pidättelemään. Pelkään lähtä ulos koska pelkään hyökkääväni muiden tuntemattomien ihmisten päälle. Se on se paha sisälläni joka tuhoaa minut ja läheiseni, se olisi vaan pakko saada hengiltä.

Mad world

Koko yön kuuntelin ääniä, kun sain unen päästä kiinni niin Portugalilainen herätti minut. Kuulin lapsen itkua, ilkeää naurua ja surinaa. Nukuin maksimissaan tunnin pätkiä ja heräsin. Välillä se paha minun sisältäni siirtyi Portugalilaiseen, luulen että se tietää mistä on kyse. Luulen että se tajuaa, että joku haluaa saada minut hengiltä. Sitä pelottaa. Minua pelottaa, koska tiedän että loppu on lähellä.

Päivät menee kotona, erossa kaikesta. Verhot on kiinni, kukaan ei näe sisälle. Pihalla käyn vain sen verran että käytän Portugalilaisen, silloinkin meinaa iskeä paniikki. Koko ajan on sellainen tunne että joku hyökkää kimppuun. En uskalla enää liikkua ulkona, en edes Portugalilaisen kanssa. En pidä ihmisiin yhteyttä, en luota kehenkään enää. Tuntuu kun kaikki haluaisi vaan pahaa, kaikki on kätyreitä. Tiedot menee eteenpäin ja minä en ole turvassa.


Huomenna olisi hoitajalle aika, ahdistaa koska en halua jutella mistään. Haluan vain lopettaa hoidot ja pärjätä itse, olen aina pärjännyt yksin joten miksi en pärjäisi tulevaisuudessa. Äiti kyselee joka päivä miten pärjään Portugalilaisen kanssa, sanon vain että hyvin. Vastaan kaikille että voin hyvin, haluan vain olla yksin ja kuolla pois. Perjantaina on lääkärin kanssa palaveri, ainakin lääkkeet menee uusiksi. Haluaisin vain sanoa etten tarvitse lääkkeitä enkä halua hoitoa. Itse asiassa olen sanonut sen jo, en vain ole muuttanut mielipidettäni asian suhteen.

Kauanko minun pitää vielä kestää? Miksen vain saa luovuttaa?

The crazy ones

Eilen illalla kun pääsin junaan, istuin sängyllä ja katsoin seinää. Kyyneleet alkoi virumaan pitkin kasvoja, minä en tehnyt mitään. Istuin vain. Katsoin Portugalilaista ja itkin vielä lisää. Mietin kuinka pärjään, kuinka pystyn antamaan Portugalilaiselle turvallisen ja aktiivisen kodin, edes jotenkin aktiivisen kun keväällä itkin sitä, etten saa koiralle edes ruokaa annettua. Minun on vain pakko.

Tänään aamulla pääsin kotiin. Täällä ei ole enää niin hiljaista, on koko ajan joku joka seuraa. Tänään olen jaksanut käydä pihalla nelijalan kanssa, day 1 selvitetty.. melkein. Äänet ei ole häirinnyt, en siltikään osaa olla iloinen. En ole iloinen. Liikkuva kävi, pidin pienen hetken naamaria naamassa, kunnes sain taas purkaa sen pois. Liikkuva tulee huomenna uudelleen.



Minulle oli tullut postitse saapumisilmoitus. En tiedä mitä siellä on, enkä uskalla sitä pakettia hakea. Pelkään että olen tilannut jonkun esineen että tuntisin oloni turvalliseksi, en vain muista että olen tilannut. Pelkään myös että siellä on kirje siltä kuka haluaa minut hengiltä, tai jotain vaarallista.

Hoitaja liikkuvasta kysyi onko minulla edelleen samat ajatukset mitkä oli ennen reissua. Vastasin että on, en ole päässyt niistä yli. Sanoin että Portugalilainen hidastaa, kerroin myös että äiti tulee heti Suomeen kun sanon sille etten pärjää. Puhuttiin hoitajien kanssa syksyn ravitsemuskuntoutuksesta. Toinen hoitajista totesi että sehän olisi hyvä juttu. Sanoin etten halua sinne. Sanoin etten halua parantua. Ei minulla ole mitään mistä parantua. Tämä olen vain minä ja minä olen tällainen, minä olen erilainen.

Risti seinään

Talonmiehen rouva portaikossa kuiskaa:
"loppu on lähellä, ootko valmis lähtemään?"
Tuntuu kun minä en ole minä. Nämä raajat on jonkun muun raajoja, en tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun joku muu liikuttelisi niitä, tuntuu kun katsoisin vierestä kun joku koittaa selviytyä minun ruumiissa, minun kehossani. Tuntuu kun en ole turvassa, joku katsoo koko ajan ruudulta missä menen ja mitä teen, joskus se joku hyökkää kimppuuni. En pääse sitä mihinkään karkuun, se näkee rakennuksien läpi missä menen, en pääse minnekkään piiloon.

Eilen etsin käsiasetta netistä, koska tuntuu etten ole turvassa ilman. En löytänyt, sain ahdistuskohtauksen. Koitin vain pidätellä itseäni etten tekisi jotain peruuttamatonta. Ahdistaa, kun tiedän että en ole turvassa.


Koko ajan olen hyökkäämässä jonkun kimppuun. Näen entistä enemmän kätyreitä, ne on pakko saada hengiltä. Tuntuu että joku saa pian kiinni minut. Pelottaa koska enhän minä ole aggressiivinen ja väkivaltainen, en minä ole. Minun sisälläni se paha tekee kehollani jotain mitä minä en ole, en pysty hallitsemaan sitä. Päivä päivältä se tulee enemmän esiin, kohta se on vain minä ja minä olen väkivaltainen hullu.

Äiti kysyi oliko viimeisin yliannostus harkittu, sanoin että se pyöri mielessä viikkoja ennen itse övereitä. "Ai olit suunnitellut sen..." "mää en päästä sua täältä mihinkään jos mää tiedän että en nää sua enää koskaan." Koitin vain pidätellä itkua, jossa onnistuin. Lupasin pysyä jatkossa hengissä, olihan minun pakko, koska Portugalilainen. Sanoin äidille että se pieni nelijalka on prioriteetti numero 1 minun elämässä.

Toisiksi viimeinen ilta täällä, kaksi yötä, yksi yö junassa ja olen kotona. Tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. 11 päivää, minulle liian pitkä aika olla pois kotoa. En tiedä miten tuun Portugalilaisen kanssa pärjäämään. Viimeksi tänään vannoin äidille ja isälle että pärjään kyllä ja mietin mielessäni koska minun on pakko. Jos tilanne menee niin huonoksi että en, minun on pakko laittaa äidille viestiä että se tulee Suomeen, vaikka olenkin sitä ajatusta vastaan.