Everything you touch surely dies

Mun talossa asuu aina yksinäinen prinsessa.
Se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta.
Tää kuullostaa hölmöltä, mutta sanon sen kuitenkin:
mä uskon että satuja on olemassa oikeesti.
Ääniä. Pitkästä aikaa mun pää on täynnä ääniä. Erilaisia. Kiljuvia ja huutavia, kehdottavia ja samalla tsemppaavia. Demoneita. Mustasilmäisiä kavereita jotka hyppii silmieni alla miten sattuu. Ne tekee minusta kaltaisensa, ne tekee minustakin demonin.

Mulla tekee mieli viiltää. Tekee mieli pistää pää sekaisin. Hyppiä ja huutaa. Haluan vain pilata elämäni, ne viimeisetkin toivon rippeet hyvästä tulevaisuudesta. Haluan vain elää niin kun huomista ei olisikaan. Tuntuu ettei minulla ole menetettävää, haluan vain että minuun sattuu... ja paljon.


Silmissä sumenee, hermoissa tuntuu oudolle. Hakkaan päätä seinään, käytän veistä iholla. Haluan painaa, painaa sen läpi jalasta. Ehkä sitten nauraisin ja olisin onnellinen? Sitten kun näkisin keittiöveitseni reidessä pystyssä.

Aura on nykyään päivittäin osa minua ja päiviäni. Aura tekee minusta kamalan, huudan ja haukun muita. Olen sietämätön ja arvaamaton. Aura päättää mitä tehdään ja minä teen. Toteutan kaiken juuri niinkun pitää. Olen täysin sen paskan käsiteltävissä, hallittavissa. Olen heikko, Auralle.

Sudenhetki

Kävin hoitavan lääkärin juttusilla. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen, samalla näin hoitajaa. Sovittiin että tauko hoidon suhteen jatkuu. Lääkärikäynnillä tajusin miksi en halua enää käydä siellä. Miksi olen mielummin yksin kotona paskan olon kanssa. Tiedän etten tule ehkä ikinä parantumaan jos motivaatio on samaa luokkaa mitä se on viime aikoina ollut, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta. En tunne oloani sairaaksi, elämäni on vain erilaista verrattuna muihin.

Ennen lääkärikäyntiä ajoin osaston pihalta jossa olen viime keväällä, kesällä ja syksyllä viettänyt enemmän aikaa kun omassa kotonani. Helvetillinen ahdistus iski. Se kuristi minua enkä saanut happea. Muistot tuli mieleen. Muistot jotka haluaisin unohtaa. Muistot jotka voisi polttaa mielestäni pois.


Ahdistus on ollut osa päiviäni miltein päivittäin. Demonit ovat olleet osana päiviäni miltein päivittäin, myös Aura. J:ltä olen kuullut entistä enemmän lausetta "en tunne sinua ollenkaan", niinä hetkinä Aura on ottanut vallan enkä pysty hallitsemaan mitään. Aura tekee elämästäni helvettiä.

Välillä mietin että eikö kukaan huomaa? Eikö kukaan huomaa etten se ole minä. Silmäni muuttuvat tyhjiksi ja vihaisiksi, katse muistuttaa hullunkiiltoa. Muistutan demonia.

Loukussa

Sisällä kaikki on murrettu, kaikki on säpäleinä. Pieninä sirpaleina, pitkin poikin kehoa. Olen silti elossa, kaikki on kuulemma kunnossa. Olen ulkoapäin ehjä, iloinen ja naurava. Mietin monesti huomaako kukaan töissä etten ole kunnossa. Pelkään että saan potkut koska en vain kykene töihin. Silti olen siellä joka ikinen päivä.

Todellisuudessa olen rikki. Hymyilen ja nauran mutta sisälläni huutaa joku. Sillä on hätä, sillä on turvaton olla. Aivan kuten minullakin.


Jo muutaman viikon ajan, päivittäin, tuntuu että olen seurattu. Joku seuraa jossakin, kuvaa tekemisiäni. Demonilapset tuijottaa minua ja arpiani töissä. Olen piiritetty. Olen jäänyt kiinni, mutta mistä? Pelkään, pelkään joka ikinen päivä että kuolen, että Portugalilainen kidnapataan. Meidät hakataan tai että joku murtautuu kotiini. Pelkään kävellä autolta kotiin tai olla näkyvillä yleisillä paikoilla. Eniten pelkään kameroita.

Mutta minähän voin hyvin, koska käyn töissä. Vointini on erinomainen. Olen iloinen ja reipas.

Viikon päästä lääkäriaika. En ole käynyt viikkoihin hoitajan luona, enkä lääkärillä neljään kuukauteen. Ravitsemusterapiatkin peruin. En halua käydä juttelemassa, en halua avautua ihmisille kehen en luota. Aion sen myös sanoa lääkäriajalla, jospa se olisi viimeinen.

Born to die

Choose your last words,
this is the last time,
'cause you and I, we were born to die.

Pitkästä aikaa kuulumisia. Olen täyttänyt itseni töillä jotta unohtaisin aivan kaiken. Liikkuvien käynnit loppui pari viikkoa sitten, tänään ne vielä soittaa mutta minä en vastaa. En halua. En halua puhua paskaa luurin kautta, vakuutella että voin hyvin. Todellisuudessa asia on toisin. Olen perunut lääkärikäynnit, terapiakäynnit ja ratekäynnit. Olen perunut viimeisen kuukauden aikana aivan kaiken.

Itseänsä tappaminen pyörii päivittäin mielessä. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Sekä viinaa. Pyörittelen pillereitä kädessä kädet täristen, mun on pakko saada ne kaikki alas kerralla. Se on kuin joku pakkomielle, mutta en ole varma onko se minun, Anan vai Auran pakkomielle.


Luulin mua paljon vahvemmaksi
etten voi mennä täysin rikki
en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois
luotin että varjoista mä aina pääsen pois
Välillä en tiedä kuka olen tai mistä tulen. Romahtelen, itken ja hakkaan päätä seinään. Huudan ja kiljun. Väännän hoitajan kanssa että olen työkykyinen vaikka hoitaja on toista mieltä. Perun lääkärikäyntejä etten jäisi saikulle. Koska en halua, mun on pakko tehdä töitä vaikka en jaksaisikaan. Pidän murheet omina tietoinani, jopa J:lle esitän hyvinvoivaa ja pirteää. Kukaan ei tiedä kuinka voin, ei vanhemmat, ei hoitotaho, ei J, ei ystävät... ei kukaan. Paitsi ehkä Portugalilainen.