Matkalla ikuisuuteen

Kulissi sortuu sitä mä pelkään,
jääkö mun vierelle sillo enää ketään.
Juteltiin terapeutin kanssa tänään siitä kun vanhoja syömishäiriöajan ajatuksia on aktivoitunut siihen asti että jotkut on tullut takaisin käytäntöön. Ruoka ei maistu, en halua syödä koska pelkään lihomista. Käytiin läpi vanhoja ajatuksia, ajatusmalleja mitkä on muuttunut vuosien aikana. Pelkään sitä että kontrollini pettää, terapeuttini muistutti kuinka hyvä parantumishalu minulla on. Mitä jos joku päivä se katoaa täysin? Jos en muista enää miksi haluan parantua? Mitä jos se pieni piru istuu joku kaunis aamu vieressäni, vie kysymättä mukaansa. En halua enää takaisin sinne kylmään.

Pelkään samanlaista notkahdusta kun viime vuonna. Pelkään niitä harhoja, unettomia öitä. Teriä, itsetuhoisia ja aggressiivisia ajatuksia. Sitä vihaa itseäni ja elämääni kohtaan, sitä tunnetta kun ei edes Portugalilainen saa minua jäämään. Pelkään sitä Portugalilaisen katsetta, samaa aikaa päässäni jyllää sirkus jossa tapetaan muita - ainoa joka pysyy siitä sirkuksesta hengissä olen minä.


Asuntoni vierestä menee junarata, monta junaa päivässä. Viikko sitten muutama kilometri asunnoltani joku teki itsemurhan. Joku hyppäsi sillalta alas, halusi päättää oman elämänsä - ja onnistui siinä. Mietin koko päivän että miksi, miksi hän halusi oikeasti tehdä sen. Hakiko hän apua? Oliko se vahinko tai kännipäähänpisto? En sulata sitä että jotkut lähtee liian aikaisin. Kuten sanotaan "taivas on tehty parhaille" - se selittää samalla sen miksi olen edelleen täällä. Olen paha ihminen jonka täytyy kärsiä.

Tämä hetki

19. joulukuuta 2017
Olen ällistynyt. Miksi? Miten juuri minä ja blogini? Miten on mahdollista, että blogini vetää lukijoita päivä toisen jälkeen vaikka olen elänyt hiljaiseloa, uusiakin lukijoita on tarttunut liuta lisää. Tämä tekee minut iloiseksi, se tekee minulle olon että ehkä blogistani on apua, tarinoistani on apua jollekkin. Joku ehkä lukee säälistä, toinen samaistuu, kolmannella tulee ehkä surullinen olo eikä neljäs pysty edes lukemaan.

Minun syksyni on mennyt päällisin puolin hyvin, olen käynyt töissä, muuttanut, treenannut kovasti kohti uusia tavotteita, nähnyt kavereita... Kaikkea mitä minun oletetan tekevän. Sisällä on kuitenkin ollut onneton pieni tyttö joka ei ole saanut ulospääsyä. Alkusyksystä lopetin julkisen puoletn mt käynnit, tai ne oli tauolla. Sitten tuli muutto, tuli ero, ramppailua työterveyden psykiatrin luona ja psykoterapeutin luona. Asun nyt yksin, Portugalilaisen ja Komeetan kanssa uudessa asunnossa lähempänä työpaikkaa.


Pari-kolme viikkoa sitten oli verkostopalaveri jossa oli paikalla julkiselta puolelta hoitava lääkäri ja hoitaja sekä työterveydestä psykiatri. Päädyttiin jatkaa hoitoa minun ainoalla ehdollani; tutkimukset epävakaasta tehdään uudelleen. Tiistaina aloitettiin siis hoitajan kanssa SCID I josta jatketaan sitten kakkoseen.

Psykoterapeuttini on mahtava, hän saa joka kerta minulle sellaisen olon että olen jotain, jotakin miksi minun ei kannata heittää kirvestä kaivoon ja katsella junan aikatauluja jotta voisin hypätä sen alle. Terapeuttini saa minulle aina hyvän, itsevarman olon. Sellaisen olon että tajuan ettei minun kannata sairastaa, vaan parantua.

Luurangot kaapissa bailaa

Anteeksi jos loukkasinkin teitä
kun pahat voimat minut vei

Olen ottanut ja saanut teiltä paljon
vaan kaiken tahdoin pitää omanain
Toista päivää jo töistä pois. Mulla on kylmä koko ajan, tuntuu kun mua vainottaisiin. Videokuva pyörii ja minä olen kohteena. En halua olla sellainen, haluan olla yksin omissa oloissani. Miksi minua ei voida jättää rauhaan.

Hoitaja soitti eilen, kysyi mielipidettä hoidon lopettamisesta joka on edelleen se sama - haluan lopettaa hoidot julkisella. Työterveyspsykiatri haluaa kuitenkin verkostopalaveria, suostuin yhteen palaveriin. Minun lähetettä julkisella ei siis vielä suljeta tulevan palaverin takia. Työterveyspsykiatrin mielestä psykoterapia ei ole minulle se oikea paikka nyt. Olen eri mieltä ja tiedän että pystyn kaivamaan sen lähetteen vaikka väkisin. Siihen mennessä käyn omakustanteisesti terapiassa. Se ainakin auttaa minua, sieltä lähtiessä olo on hyvä ja jotenkin... normaali.



Menneisyys mua taas ohjaa, sen äänen koitan vaientaa.
Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää,
kauankohan pää kestää, en olekaan valmis.

Perkeleen syömishäiriö. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa. Tai en edes rakasta - ihannoin ja jumaloin. Sen on kuin uskonto. En vain haluaisi joutua enää niin alas mutta toisaalta taas haluan, haluan olla se laiha ja kaunis. Samalla kuitenkin onneton. Haluan jollakin sairaalla tavalla että se sairaus vie mut pois, haluan että se sairaus vie mut täältä, että se tappaa mut. Syön paljon vähemmän kun ennen, vähennän huomaamattani annoksia. Olen hukassa, eksynyt.

Tänään vielä terapeutille kertomaan nämä asiat. Pelottaa...

Tornado

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia
vaik vetäis perseet ja koittais kaveria.
Olen yksin. Tai ainakin tuntuu siltä. Terapeuttini ja ystäväni yrittää sanoa etten ole, en vain voi tunteille mitään. Ne vain vie, vie minut mennessään. Muutan pian, lähemmäksi työpaikkaani josta olen toisaalta innoissani mutta surullinen. Muutan yksin, J ei tule mukaan mutta ei olla siltikään erottu. Vaikka kaikki luuleekin niin.

Olen alkanut taas oksentamaan. Bulimia nostattaa päätänsä, "voit sää nuo syödä kun muistat oksentaa heti". Samat vanhat kikat jolla saan kaiken ruoan pois, tai ainakin luulen saavani. Perjantaina itkin töissä työpaikkaohjaajani edessä, en meinaa kestää sitä ihmistä. Välit tähän työkaveriin josta aiemmin kerroin on viilentynyt, koska olen tunnevammainen yksilö. Hän haluaa auttaa, hän haluaa vain hyvää. Minä tyrin kaiken enkä ota apua vastaan. Loppupeleissä välttelen häntä koska sattuu, sattuu niin paljon oma typeryys.


Abilifyn kanssa menee ihan hyvin. Kauheat olot mutta pahimmat on yö-aikaan ja saan kuitenkin nukuttua kohtuullisesti. Uusi terapeuttini on ihana, työstetään tällä hetkellä tunteita jotta päästään kiinni syömishäiriön aiheuttamaan ahdistukseen.

Minun recovery-tilin löytää instagramista nimimerkillä @privatahtitaivas. Hyväksyn saman tapaiset tilit tai directin kautta. Sieltä näkee vähän useammin kuulumisiani.