Ahdistaa. Ahdistaa ihan pirusti liikaa. Mutta miksi? Huominen MT. En halua sinne. En halua. Taas muistuttelen itseäni miksi ylipäätään olen istunut siellä, miksi ylipäätään olen hakeutunut sinne. En minä tarvitse apua, pärjään mainiosti yksin. Hitto, taas yksi valhe.
I can remember the very first time I cried,
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.
Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.
Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.
Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.
Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti