Trouble

There's a place that I know.
It's not pretty there and few have ever gone,
if I show it to you now, will it make you run away?

Aamulla oli vaikea herätä tähän aamuun. Nukuin herätysten yli ja Portugalilainenkin kävi jo kysymässä eikö mamma voisi jo nousta. Aamulla tuntui kun kaikki paska olisi ollut unta. Heräsin omana itsenäni, hymyilin peilistä ja mietin miten ihanaa elämä voikaan olla. Ajattelin etten enää tarvitse terapiaa, en tarvitse apua, pärjään yksin.

Selvennykseksi heti alkuun, tänään heräsin omalta kämpältäni pitkästä aikaa. Olen viimeisen viikon ollut vanhempien luona siksi etten pärjää kotona. Vanhempien luona Portugalilainen on saanut lenkittäjän, minä olen saanut vain levätä eikä ole tarvinnut miettiä kotitöitä. Muutama päivä sitten äiti kysyi voisinko tyhjentää astianpesukoneen. Senhän ei pitäisi olla kauhea urakka. Purskahdin itkuun ja romahdin täysin. Koitin pidätellä itseäni jotenkin koossa. Ihme ja kumma, onnistuin. Eilen päätin tulla kotiin, tai olihan se jo muutaman päivän ollut mielessä. Eilinen päivä meni järkyttävän ahdistuksen kourissa koska pitäisi mennä takaisin kotiin.

Söin aamupalan, käytiin Portugalilaisen kanssa juoksulenkillä. Siihen loppui kaikki hieno. Suljen ikkunoiden verhot. Pihalla paistaa aurinko. Pitäisi siivota, värjätä hiukset ja käydä suihkussa. Ahdistaa niin paljon että menen ihan lukkoon ja päädyn käpertymään peiton alle tekemättä mitään. Puhelin on jo toista päivää kiinni, siitä loppui eilen akku enkä ole jaksanut laittaa lataukseen. Tuntuu rentouttavalta, en ole tavoitettavissa, saan olla omassa rauhassa. En halua että kukaan näkee sisälle, enkä tahdo mennä ulos. En tahdo nähdä ihmisiä. Tietokonetuolini heiluu vaikka minä en heiluta sitä. Pyörryttää, ehkä jopa vähän oksettaa. Heiluminen ei lopu. Minun on parempi peiton alla, siellä olen turvassa kaikelta.

Or will you stay, even if it hurts
even if I try to push you out, will you return?
and remind me who I really am.



I told you you should never follow me,
but here we are, and you’re in too deep.
Parvekkeen ovi pitää jotain ääntä. Siellä on joku, olen aivan varma siitä. Onneksi verhot on kiinni ja ovi on lukossa, se ei pääse sisälle. Portugalilainenkaan ei huomaa mitään vaikka yleensä se reagoi pienempäänkin rasahukseen. Se nukkuu, annan sen nukkua. Ovi rasahtelee edelleen. Käperryn syvemmälle peittoon, laitan musiikkia kovemmalle ja yritän hengittää rauhallisesti. Ahdistaa, ihan pirusti.

Katson viilohaavoja mitkä tein hetki sitten. Haluaisin avata ne uudelleen. Ei tarvitsisi viiltää uudestaan, aukaisen vain vanhat arvet. Sitä ei lasketa. Siitä ei tarvitse kertoa kellekkään.

Ruokaakin pitäisi tehdä. Ehkä pärjään ilman, ei ole ensimmäinen kerta.

I told you never to get used to me,

I stay awake when you fall asleep,

I’m a whole lot of trouble.