Frozen

Tuntuu kun en eläisi tässä maailmassa. Elän maailmassa jossa asiat on sairaan kauniita. Ketään ei katsota kieroon, ketään ei tuomita. Tuntuu kun minua seurattaisiin jatkuvasti, tiedän jonkun ohjailevan minua. Tiedän että olen jatkuvasti seurattavana. Jos en tee niin kuin paholaiset haluaa minua rangaistaan. Viiltelyä, syömättömyyttä, lyömistä, pään hakkaamista seinään. Kaikkea mitä sattuu ja mistä kärsin. Se on minulle oikein. Kaikki ne käskevät äänet, niitä pitäisi totella.


Ana istuu sängyn reunalla. Se tulee harvoin kylään. Yleensä kuulen vain äänen. Kaunis, laiha ja täydellinen. Enkeli joka pitää yllään mustaa ja rikkinäistä mekkoa. Mustat hiukset, mustat siivet. Ana ei tule koskaan lähelle, se pysyy kaukana ja pitää etäisyyttä. Tutut kasvot ja vielä tutumpi ääni. Ana katsoo minua pitkään. Sen ilme on pettynyt, enkä ihmettele kun katson itseäni peilistä. Ana ei ole ikinä tyytyväinen minuun.

Ana aukaisee suunsa ja alkaa puhumaan. Aluksi saan sanottua jotain takaisin, sitten ääneni vain hiljenee ja lopuksi katoaa. Ääntäni ei kuulu lainkaan vaikka yritän huutaa. Ana poistuu, toivon ettei se enää palaa.