My heart is frozen,
I'm losing my mind.
Perjantain terapia. Ahdistus oli niin huipussaan. Tuntu etten enää kahden viikon jälkeen pysty sanomaan sanaakaan. Sain kuitenkin kerrottua mun koko tilanteen, totuudenmukaisen tilanteen. Sanoin myös että se lääkärikäynti ahdistaa ihan pirusti, käytiin sitä vähän läpi joka helpotti. Olin jo lähdössä pois kun sain kerrottua mun itsemurha-ajatuksista ja suunnitelmista. Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt aivan kaiken pillerimäärästä viestien sisältöön. Aivan kaikki on valmiina. Ainoa mikä puuttuu on päivä, ajankohta millon saan siivet selkääni.
Tuntuu kun olisin kuollut jo kuusi vuotta sitten, en kyllä itsekkään ymmärrä miksi olen edelleen täällä. Jossakin vaiheessa taisin nähdä kaiken taas kauniina, sen kaiken mikä on nyt pelkkää tummaa ja tuhkaista. Ei minua enää ole olemassa. En tunnista itseäni edes kuvista jossa hymyilen, se en ole minä. En enää.
Lauantaina olin tätini synttäreillä. Alku meni hyvin, siellä oli vain muutama tuttu sukulainen. Istuin hiljaa yksin ja katselin mitä muut touhuaa, puhuin jos joku tuli juttelemaan. Sitten talo alkoi täyttymään minulle tuntemattomista ihmisistä, ahdisti, ahdisti niin paljon etten kyennyt kun lähtemään. Ajoin kotiin, käytin Portugalilaista vähän ulkona, tarkoituksena käyttää myöhemmin vähän pidemmällä lenkillä kun ei ole enää ihmisiä liikenteessä. Kuitenkin kahdeksan aikaan nukahdin.
Heräsin yöllä ja tunsin kuinka joku seisoo sängyn vieressä, sohvani edessä. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Olin silti täysin hereillä. Makasin vaan ja itkin, minua pelotti. Hetken kuluttua alkoi kuulla tasasin koputusta. Aivan kun joku olisi En tiedä kauanko tilanne kesti.
Eilen pistin hoitajalleni viestiä voitaisiinko tiivistää käyntejä kahteen kertaan viikossa, tänään sain keskiviikolle ajan. Luojan kiitos.
I just know there's no escape.
I'm losing my mind.
Perjantain terapia. Ahdistus oli niin huipussaan. Tuntu etten enää kahden viikon jälkeen pysty sanomaan sanaakaan. Sain kuitenkin kerrottua mun koko tilanteen, totuudenmukaisen tilanteen. Sanoin myös että se lääkärikäynti ahdistaa ihan pirusti, käytiin sitä vähän läpi joka helpotti. Olin jo lähdössä pois kun sain kerrottua mun itsemurha-ajatuksista ja suunnitelmista. Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt aivan kaiken pillerimäärästä viestien sisältöön. Aivan kaikki on valmiina. Ainoa mikä puuttuu on päivä, ajankohta millon saan siivet selkääni.
Tuntuu kun olisin kuollut jo kuusi vuotta sitten, en kyllä itsekkään ymmärrä miksi olen edelleen täällä. Jossakin vaiheessa taisin nähdä kaiken taas kauniina, sen kaiken mikä on nyt pelkkää tummaa ja tuhkaista. Ei minua enää ole olemassa. En tunnista itseäni edes kuvista jossa hymyilen, se en ole minä. En enää.
I'm still around here,
screaming her name.
Lauantaina olin tätini synttäreillä. Alku meni hyvin, siellä oli vain muutama tuttu sukulainen. Istuin hiljaa yksin ja katselin mitä muut touhuaa, puhuin jos joku tuli juttelemaan. Sitten talo alkoi täyttymään minulle tuntemattomista ihmisistä, ahdisti, ahdisti niin paljon etten kyennyt kun lähtemään. Ajoin kotiin, käytin Portugalilaista vähän ulkona, tarkoituksena käyttää myöhemmin vähän pidemmällä lenkillä kun ei ole enää ihmisiä liikenteessä. Kuitenkin kahdeksan aikaan nukahdin.
Heräsin yöllä ja tunsin kuinka joku seisoo sängyn vieressä, sohvani edessä. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Olin silti täysin hereillä. Makasin vaan ja itkin, minua pelotti. Hetken kuluttua alkoi kuulla tasasin koputusta. Aivan kun joku olisi En tiedä kauanko tilanne kesti.
Eilen pistin hoitajalleni viestiä voitaisiinko tiivistää käyntejä kahteen kertaan viikossa, tänään sain keskiviikolle ajan. Luojan kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti