Men ingen lyssnade på mig, ingen hörde mig.
Jag var så rädd, för jag visste att jag var mer sjuk än någonsin hade varit tidigare." (Zebraflickan, Sofia Åkerman 2007)
Suom. Huusin apua. Ja häpesin koska olin niin epätoivoinen. Mutta kukaan ei kuunnellut minua, kukaan ei kuullut minua. Olin niin peloissani, koska tiesin että olin sairain mitä koskaan olen ollut.
Ajattelen jo elämää niin ettei minua ole. Elän silti tässä, tai ainakin yritän. Silti ajattelen, ettei minua elokuun jälkeen enää ole. Olen vain tuhkana ilmassa, mutta silti läsnä kaikkien läheisien luona. Ajattelen meidän perhettä kun sieltä olisi yksi pois, se on rikkinäinen, itsemurhan tehneen tytön perhe. Surullinen mutta ymmärtäväinen. Ajattelen että koko suku puhuu meidän perheestä, "tuon perheen tytär teki itsemurhan" ja ajattelen äidin toteavan kaikille, että yritin hakea apua, mutta en saanut. Ajattelen kaikki läheisimpien kavereiden miettivän minua, miettivän miksi tein niinkun tein, mutta silti jollakin tasolla ehkä ymmärtävän. Haluaisin kaikkien tietävän, että se on minun parhaaksi. Minä en katoa, en hylkää tai jätä ketään. Haluan vaan pois täältä, koska minusta ei ole kun harmia.
Osastolla aloin lukemaan sellaista kirjaa kun Zebraflickan joka on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjasta ei ole suomenkielistä versiota joten yritän aina suomentaa parhaani mukaan otteet mitä kirjasta tänne kirjoitan. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Sofiasta joka kamppailee demoneitansa vastaan. Monesti kirjaa lukiessa tulee mieleen oma elämä, ainainen taistelu demoneita ja Anaa vastaan.
Äiti haluaa varata minulle ajan yksityiselle. Äiti koittaa kaikkensa että saisi minun hengen pelastettua, tuntuu niin väärältä. Haluaisin vain sanoa että on liian myöhäistä, kaikki olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viisi vuotta annoin itseni kuolla kun en hakenut apua, kukaan ei tiennyt eikä kukaan osannut auttaa, enkä ottanut sitä apua vastaan.
Huomenna on taas liikkuvan kotikäynti. Ahdistaa aivan liikaa että joku tulee kotiini. Hoitaja ehdotti eilen jos lähtisin syömään hänen kanssaan, vastasin tiukasti ei johon perustelin että ahdistaa liikaa. Hoitajan kanssa selattiin läpi kaikkea mitä voin tehdä kun olo on sietämätön, "näitä ei kyllä suositella jos on aliravittu" johon sanoin etten ole. "Ethän sää saa mitään pidettyä sisällä, kyllä sää oot", oksennuskierre jatkuu. Ana painostaa, sanoin hoitajalle etten koe tarvetta syödä, en tarvitse ruokaa. Minun tarvitsee vain olla täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti