Lonely girl

Ahdistaa. Ahdistaa ihan pirusti liikaa. Mutta miksi? Huominen MT. En halua sinne. En halua. Taas muistuttelen itseäni miksi ylipäätään olen istunut siellä, miksi ylipäätään olen hakeutunut sinne. En minä tarvitse apua, pärjään mainiosti yksin. Hitto, taas yksi valhe.

I can remember the very first time I cried,
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.


Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.

Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.

Trouble

There's a place that I know.
It's not pretty there and few have ever gone,
if I show it to you now, will it make you run away?

Aamulla oli vaikea herätä tähän aamuun. Nukuin herätysten yli ja Portugalilainenkin kävi jo kysymässä eikö mamma voisi jo nousta. Aamulla tuntui kun kaikki paska olisi ollut unta. Heräsin omana itsenäni, hymyilin peilistä ja mietin miten ihanaa elämä voikaan olla. Ajattelin etten enää tarvitse terapiaa, en tarvitse apua, pärjään yksin.

Selvennykseksi heti alkuun, tänään heräsin omalta kämpältäni pitkästä aikaa. Olen viimeisen viikon ollut vanhempien luona siksi etten pärjää kotona. Vanhempien luona Portugalilainen on saanut lenkittäjän, minä olen saanut vain levätä eikä ole tarvinnut miettiä kotitöitä. Muutama päivä sitten äiti kysyi voisinko tyhjentää astianpesukoneen. Senhän ei pitäisi olla kauhea urakka. Purskahdin itkuun ja romahdin täysin. Koitin pidätellä itseäni jotenkin koossa. Ihme ja kumma, onnistuin. Eilen päätin tulla kotiin, tai olihan se jo muutaman päivän ollut mielessä. Eilinen päivä meni järkyttävän ahdistuksen kourissa koska pitäisi mennä takaisin kotiin.

Söin aamupalan, käytiin Portugalilaisen kanssa juoksulenkillä. Siihen loppui kaikki hieno. Suljen ikkunoiden verhot. Pihalla paistaa aurinko. Pitäisi siivota, värjätä hiukset ja käydä suihkussa. Ahdistaa niin paljon että menen ihan lukkoon ja päädyn käpertymään peiton alle tekemättä mitään. Puhelin on jo toista päivää kiinni, siitä loppui eilen akku enkä ole jaksanut laittaa lataukseen. Tuntuu rentouttavalta, en ole tavoitettavissa, saan olla omassa rauhassa. En halua että kukaan näkee sisälle, enkä tahdo mennä ulos. En tahdo nähdä ihmisiä. Tietokonetuolini heiluu vaikka minä en heiluta sitä. Pyörryttää, ehkä jopa vähän oksettaa. Heiluminen ei lopu. Minun on parempi peiton alla, siellä olen turvassa kaikelta.

Or will you stay, even if it hurts
even if I try to push you out, will you return?
and remind me who I really am.



I told you you should never follow me,
but here we are, and you’re in too deep.
Parvekkeen ovi pitää jotain ääntä. Siellä on joku, olen aivan varma siitä. Onneksi verhot on kiinni ja ovi on lukossa, se ei pääse sisälle. Portugalilainenkaan ei huomaa mitään vaikka yleensä se reagoi pienempäänkin rasahukseen. Se nukkuu, annan sen nukkua. Ovi rasahtelee edelleen. Käperryn syvemmälle peittoon, laitan musiikkia kovemmalle ja yritän hengittää rauhallisesti. Ahdistaa, ihan pirusti.

Katson viilohaavoja mitkä tein hetki sitten. Haluaisin avata ne uudelleen. Ei tarvitsisi viiltää uudestaan, aukaisen vain vanhat arvet. Sitä ei lasketa. Siitä ei tarvitse kertoa kellekkään.

Ruokaakin pitäisi tehdä. Ehkä pärjään ilman, ei ole ensimmäinen kerta.

I told you never to get used to me,

I stay awake when you fall asleep,

I’m a whole lot of trouble.

Viimeinen aamu

Hello darkness, my old friend
I've come to talk with you again
Love me or hate me, I walk alone
Been called a monster, called a demon, called a freak
I'm not an idol, not an angel, not a saint
I walk alone, I always have, I'm not ashamed
A living nightmare from the cradle to the grave

And then the darkness surrounds me
I know I'm alive but I feel like I've died
And all that's left is to accept that it's over
I feel like I'm slipping away

My whole world is the pain inside me
The best I can do is just get through the day

Here I am at the end of me
Tryin' to hold to what I can't see
I forgot how to hope


Dear mother, I love you
I'm sorry, I wasn't good enough

Dear father, forgive me
'Cause in your eyes, I just never added up
In my heart I know I failed you

Dear brother, just don't hate me
For never standing by you or being by your side

Dear sister, please don't blame me
I only did what I thought was truly right
It's a long and lonely road, when you know you walk alone

I feel like running away, I'm still so far from home
You say that I'll never change but what the fuck do you know?
I'll burn it all to the ground before I let you in
Please forgive me, I can't forgive you now.
I remember everything.

Saanhan jo ottaa purkillisen pillereitä viinalla alas
ja lähtä junaradalle hortoilemaan. Saanhan?

Beauty from pain

Tasan viikko seuraavaan MT aikaan. Enää viikko. Olen laskenut päiviä jotka vain vähenee, jotkut päivät on tuntunut pidemmältä kun toiset. Olen myöskin kirjoittanut hoitajalleni päiväkirjaa päivittäin siitä mitä olen tehnyt ja omista fiiliksistä, tästä kaikesta paskasta mun pään sisällä.

Ana on ottanut taas otteen minusta, olen monta vuotta onnistunut vaientamaan sen kamalan ja kylmän äänen, miksi en enää pysty? Miksi minun pitää olla niin pirun heikko paskiainen että lähden taas leikkimään kuoleman kanssa lasinsirpaleilla. Ana on niin kaunis. Välillä kadun että lähdin ikinä sen mukaan, en muista oliko minulla edes vaihtoehtoja. Luulen että ei, Anan kanssa ei ole ikinä vaihtoehtoja. Olin 14, kaikki oli niin sairaan kaunista ja uutta. En tiennyt mitä se oli tai mitä siitä seuraa.


Hallusinaatiot tekee myös paluutaan, onhan viime kerrasta jo melkein 1,5v. Sama vanha ympyrä viiden vuoden takaa, sillä erotuksella että nyt olen viisi vuotta vanhempi, paljon viisaampi ja olen tarjoutunut ottamaan apua vastaan. Välillä mietin tarvinko koko apua. Olen ennen pärjännyt yksin, monta vuotta. Vaikka en voi kun kehua hoitajaani, se on ihana.