Believe

"Jutellaanko tänään niistä sun hallusinaatioista?"

"joo.. vaikka.."
Sitten tulikin hiljaista. Jokainen kysymys vetää mut vain hiljaisemmaksi, en pysty, en pysty puhumaan niistä.

"Kun alan kyselemään sun hallusinaatioista sää meet niin vaikeaksi, näytät siltä kun sua alkaa ahdistamaan ja itkettään.. Ennen pystyit niistä jotakin kertomaan."
Annoin vain hoitajalleni paperin missä oli osia minun päiväkirjamerkinnöistä viimeisten viikkojen aikana, merkintöjä missä kerron demoneista ja Anasta. Ahdisti niin paljon että halusin vain juosta karkuun. Selasin tunnekortteja joka helpotti, valitsin sieltä kortteja fiiliksestä jotka annoin hoitajalle.

"Onko Ana nyt läsnä?"

"..ei."

"Mitä äänet käskee sua tekemään?"

"...satuttamaan itseäni."

"Kirjotat täällä että haluat osastolle.. kirjoitat että sua pelottaa olla kotona.."

Sitten iski taas hiljaisuus. Sovittiin että maanantaihin mennessä päätän osastosta jotain järkevää. En vain osaa päättää, toisaalta haluan, toisaalta en. Pelkään kotona yksin joka ikinen päivä, silti haluan vain olla kotona neljän seinän sisässä ja nukkua.


Viiltelin eilen, yöllä romahdin uudestaan. Tuntuu kun mut olisi hylätty, jätetty yksin virumaan. Tuntuu kun ei olisi ketään, tai onhan mulla Portugalilainen mutta siitäkään en osaa pitää huolta. Ainoa asia joka välittää, ainoa asia joka ei halua pahaa eikä katso pahalla. Siitäkään ainoasta asiasta en osaa pitää sellaista huolta mitä se ansaitsee. Olen paska, tiedän. En vain enää jaksa, enkä tiedä onko mun edes pakko.

Olen valmis

have you ever just
cried because
you are

you



Olen valmis kaiken kuulemaan
olen valmis jos totta puhutaan
olen valmis yön kohtaamaan
ihan valmis siihen vajoomaan

Laittaisitko verhot nuo kiinni kuitenkin?

Olen valmis kirveen etsimään
olen valmis iskut kestämään
olen valmis kivun nielemään
ihan valmis häpeässä rämpimään

Lyön päätä seinään. Koska haluan pois. Tahdon vain kuolla.

Numb

Ahdistaa, ahdistaa niin paljon etten kykene liikkumaan. Makaan sängyssä, mulla on kylmä, en kykene nostamaan peittoa päälleni koska ahdistaa. Ahdistaa se että joudun lähtä hakemaan autoa koska lupasin. Demonit ja Ana huutaa kilpaa mun päässä. Terä houkuttaa. Tahdon kuolla.

Haluaisin syödä mutta en pysty. Ana pitää musta kiinni eikä päästä irti. Se muistuttaa vähän väliä olemassaolostaan enkä pääse sitä minnekkään karkuun. Ana on osa minua, vai olenko minä osa sitä? Mun on vaikea edes puhua Anasta, se on aina läsnä. Huutaa mun korvaan kun koitan vaientaa sen ääntä, kun teen jotain mitä se on kieltänyt.

Hajotin teriä, enkä edes tiedä miksi. En ole varma olinko se minä vai halusiko joku että teen niin. En ole myöskään varma katoinko vaan vierestä ja joku muu teki sen puolestani. Olen hukannut itseni, kuka edes olen ja mitä haluan? En tiedä.

Todellisuudentaju heikkenee päivä päivältä lisää. Olen omassa maailmassani, omien demonieni kanssa. Teen juuri kun mua käsketään tekemään. Olen orja eikä minulla ole arvoa tai mielipiteitä. Jos hymyilen niin joku ottaa olkapäästä kiinni, katsoo minua pitkään kunnes muistan että se on kiellettyä.

Huomenna on viimeinen työpäivä, sen jälkeen jään sairaslomalle. Puhuttiin tästä pitkään hoitajani kanssa ja tajusin, että mun on pakko höllätä töiden kanssa. En haluaisi myöntää etten pärjää, olen aina pärjännyt. Miksi en nyt pärjäisi?

Tuntuu ettei kukaan välitä. Muut menevät omia menojaan, junnaan kotona demonieni kanssa, arvottomana ja yksinäisenä. Miksi kukaan välittäisi ihmisestä joka on vain riesana muille. Joka päivä mulla tekee mieli vetää napit ja lähtä raiteille, joka ikinen päivä. Hoitaja epäilee mulla epävakaata persoonallisuushäiriötä johon äiti totesi "toivottavasti sinulla ei tuommoista ole!" tiedän, olen paska jos on.

Saanko jo tappaa itseni?

Save her

VAROITUS! EI HERKIMMILLE!!
Istun hiljaa kotona, katson tyhjää ruutua eikä mun päässä liiku mitään. Haluan silti kirjoittaa, en vain tiedä mistä aloittaisin.

Eilinen ilta oli jotain mistä minulla ei ole täysiä muistikuvia ja osa muistikuvista on todella sekavat. Viiltelin, kahdesti. Halusin vain viiltää lisää ja lisää, koitin hillitä itseäni etten olisi aivan verillä. Jossakin vaiheessa kuitenkin melatoniinin ansiosta nukahdin. Ennen nukahtamista muistan hokeneeni itselleni että haluan osastolle, haluan osastolle. Tuloksena alla oleva kuva, kuva on siis minun pohkeestani.

Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.

Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.


Olin jopa kirjoittanut päiväkirjamaiseen tapaan ylös ajatuksia viime päiviltä. Siltä varalta etten saisi suuta auki. En antanut koko lappua hoitajalle, enkä saanut kerrottua mitään esimerkiksi hallusinaatioista. "Se jokin käskee vain olla syömättä" "mikä on se jokin?" *Sano Ana, sano nyt Ana, sano vain Ana!* "en tiedä..." huoh. Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Todellisuudessa haluan osastolle, en vain uskalla sitä sanoa. Pelkään olla kotona, pelkään pelkään ja pelkään. Pelkään hallusinaatioita, pelkään että joku tunkeutuu kotiini, pelkään että ne tappaa minut. Pelkään ihan liikaa. Laitan vain verhot ja valot kiinni, käperryn peittooni ja tärisen. Koska pelkään. Mutta en uskalla kertoa sitä kellekkään.

Hoitajani tietää että haluaisin vetää pillerit naamaan ja lähteä odottamaan seuraavaa junaa. Ainakin luulen niin. En vain uskalla sanoa mitään. En uskalla sanoa että mietin itsemurhaa päivittäin, haluaisin päivittäin vetää pillerit naamaan ja lähtä radalle odottelemaan. Mikä minua sitten vielä pidättelee täällä? En tiedä. En ehkä ole tarpeeksi vahva tekemään sitä. Heikkoheikkoheikkoheikko.