Päivystyshelvetti

Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa,
ne pimeessä hohtaa, kuin supernova.

Sunnuntaina pääsin jouduin osastolta kotiin, samana iltana löysin itseni päivystyksestä. Rikoin tupakkipaikalla lasipurkin ja viilsin ranteet sillä auki jonka jälkeen hoitaja kysyi "kenen takia sää noin teet?". sinä iltana niiden hoitajien käytös oli ihan aliarvoista. "Sää keksit tuon kaiken".. Pääsin päivystyksestä yhdeksältä aamusta. Samana iltana ambulanssilla päivystykseen, viilsin ja halusin tappaa itseni, en jaksa enää. Päivystyksestä lähete psykiatrian polille johon menin osastoarvioon. Psykiatrian polilla oli päivystämässä mun hoitava psykiatri joka sanoi etten pääse osastolle mutta yöksi saan jäädä.

Sain yöksi 100mg ketiä. Menin nukkumaan huoneeseen jossa nukkui kaksi muuta naista. Mua pelotti, tärisin ja itkin. Ahdisti. Pelkäsin että kun käännän selän ja suljen silmät niin joku hyökkää, joku paha. Tiesin sen piileksivän jomman kumman naisen sisällä ja pelkäsin että se hyökkää. Pelkäsin että se tappaa. En uskaltanu pistää silmiä kiinni ja alkaa nukkumaan.


Pakko pärjätä kotona. Tuntuu etten pärjää, en uskalla nukkua täällä. Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi että kuulostaa että minun avohoitaja on tärkeä. Purskahdin itkuun enkä saanut mitään sanottua. Seuraava avoaika on torstaina johon tänään päivystävä lääkäri totesi että sehän on ihan pian, selitin etten näe mitään torstaita, se ei ikinä tule. Mua ahdistaa, masennus pukkaa päälle ja haluan vain kuolla.

Mun ajatukseni jos joku kuulis, 
kuoren alla jotain muuta kun luulis

mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi.

Gone

"Minne sää oot menossa?"

"Meen käymään kotona.."

"Ootko sää sopinut siitä?"

"..joooo.."
Tai en. Hoitaja kuitenkin avasi oven ja tulin käymään kotona. Ahdistaa ja haluaisin viiltää. Haluan viiltää vain syvemmälle ja syvemmälle. Pakko lähtä kohta takaisin osastolle, käyn vielä kuitenkin moikkaamassa Portugalilaista, mun pikkunen.

Tänään oli toisiksi viimeinen psykologikäynti. Eilen tein musteläiskätestin ja tänään vastasin 344 kysymykseen. Eilinen musteläiskätesti lisäsi aamuista ahdistusta, näin korteissa ilkeitä kasvoja jotka nauravat minulle. Suurin osa korteista oli varsin synkkiä.


Tänään aamiainen osastolle meni varsin mallikkaasti. Söin 4 vesimelonin palasta ja smoothien. Teki mieli oksentaa mutta sain hillittyä itseni. Päivällinen tulikin sitten yhtä nopeasti ylös kun sen olin syönytkin. Huomenna on osastolääkärin kanssa palaveri, voi olla että lähden jo huomenna kotiin. Palaveriin tulee avopuolelta hoitaja ja psykiatri, osastolääkäri, omahoitaja ja opiskelija... ja minä. Pelottaa ja ahdistaa.

Maanantaina käytiin avohoitajan kanssa läpi mitä hän voi sanoa jos en saa sanotuksi yhtään mitään. En edes halua takaisin kotiin, tiedän etten pärjää mutta pelottaa että osastolääkäri on sitä mieltä että mun on pakko pärjätä.

B

With every breath I take and every move I make
I still miss you every night and every day

† 14.10.1992-22.5.2012


Onko tätä pakko kestää?!

B, voi B.. Me tullaan näkemään vielä jossain, pian. Itken vieläkin neljän vuoden jälkeen kun mietin sitä hetkeä kun B sanoi että haluaa kuolla. "En kestä tätä paskaa enää, mää niin haluan vain kuolla", muutama päivä ja B sai siivet selkäänsä. En edelleenkään ymmärrä miksi B, miksi ei vaikka minä? B:llä kuitenkin oli elämänhalua niin kauan kunnes sairaus voitti ja vei. Ikävä on liian kova.

On the inside

Kävelen kiskoilla ja mietin kaiken lopullisuutta.

"Odota vielä hetki niin tää kaikki tuska loppuu"

"Muistatko kun näytin sinulle sen kauniin enkelin, kohta, kohta se voit olla sinä"
Äänet haluaa tappaa minut, ne äänet haluaa että kuolen. Minussa ei ole mitään, en ole yhtään mitään. Olen sisältä pelkkää tyhjää, minulla on vain kuoret. Ei minulla ole syytä jäädä, en halua jäädä tänne. Haluan pois, haluan pois tästä tuskasta.


Olen kotona käymässä enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikki houkuttaa, haluaisin ahmia, terä huutaa mun nimeä. En edes tiedä haluanko olla täällä, liikaa houkutuksia.. Edellisen kerran kun kävin kotona olin tunnin yksin. Ahmin ja oksensin vessassa pitkin lattioita. Sanoin omahoitajalle eilen että oksensin mutta en kertonut ahmimisesta mitään. Hävettää liikaa.

Huomenna on vihdoin avohoitajan aika. Saan vihdoin ja viimein kunnolla purkaa tätä viikkoa, osastolla kun en oikeen kenellekkään pysty puhumaan. Eilen en saanut unta koska ahdisti liikaa, halusin repiä ihoni palasiksi ja lyödä päätä seinään. Istuin ikkunalaudalla ja katsoin pihalle, painoin päätä seinässä olevaan nuppiin ja välillä hakkasin päätä tiiliseinään. Olisin halunnut vain tippua ikkunan läpi ulos.

ps. B 4 vuotta, pian me nähdään taas murunen! <3