Zebraflickan

"Jag skrek på hjälp. Och jag skämdes över att jag var så desperat.
Men ingen lyssnade på mig, ingen hörde mig.
Jag var så rädd, för jag visste att jag var mer sjuk än någonsin hade varit tidigare." (Zebraflickan, Sofia Åkerman 2007)

Suom. Huusin apua. Ja häpesin koska olin niin epätoivoinen. Mutta kukaan ei kuunnellut minua, kukaan ei kuullut minua. Olin niin peloissani, koska tiesin että olin sairain mitä koskaan olen ollut.
Ajattelen jo elämää niin ettei minua ole. Elän silti tässä, tai ainakin yritän. Silti ajattelen, ettei minua elokuun jälkeen enää ole. Olen vain tuhkana ilmassa, mutta silti läsnä kaikkien läheisien luona. Ajattelen meidän perhettä kun sieltä olisi yksi pois, se on rikkinäinen, itsemurhan tehneen tytön perhe. Surullinen mutta ymmärtäväinen. Ajattelen että koko suku puhuu meidän perheestä, "tuon perheen tytär teki itsemurhan" ja ajattelen äidin toteavan kaikille, että yritin hakea apua, mutta en saanut. Ajattelen kaikki läheisimpien kavereiden miettivän minua, miettivän miksi tein niinkun tein, mutta silti jollakin tasolla ehkä ymmärtävän. Haluaisin kaikkien tietävän, että se on minun parhaaksi. Minä en katoa, en hylkää tai jätä ketään. Haluan vaan pois täältä, koska minusta ei ole kun harmia.

Osastolla aloin lukemaan sellaista kirjaa kun Zebraflickan joka on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjasta ei ole suomenkielistä versiota joten yritän aina suomentaa parhaani mukaan otteet mitä kirjasta tänne kirjoitan. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Sofiasta joka kamppailee demoneitansa vastaan. Monesti kirjaa lukiessa tulee mieleen oma elämä, ainainen taistelu demoneita ja Anaa vastaan.



Äiti haluaa varata minulle ajan yksityiselle. Äiti koittaa kaikkensa että saisi minun hengen pelastettua, tuntuu niin väärältä. Haluaisin vain sanoa että on liian myöhäistä, kaikki olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viisi vuotta annoin itseni kuolla kun en hakenut apua, kukaan ei tiennyt eikä kukaan osannut auttaa, enkä ottanut sitä apua vastaan.

Huomenna on taas liikkuvan kotikäynti. Ahdistaa aivan liikaa että joku tulee kotiini. Hoitaja ehdotti eilen jos lähtisin syömään hänen kanssaan, vastasin tiukasti ei johon perustelin että ahdistaa liikaa. Hoitajan kanssa selattiin läpi kaikkea mitä voin tehdä kun olo on sietämätön, "näitä ei kyllä suositella jos on aliravittu" johon sanoin etten ole. "Ethän sää saa mitään pidettyä sisällä, kyllä sää oot", oksennuskierre jatkuu. Ana painostaa, sanoin hoitajalle etten koe tarvetta syödä, en tarvitse ruokaa. Minun tarvitsee vain olla täydellinen.

Ainutlaatuinen

Oksentelua pitkin päivää. En halua lihoa, olen jo lihava, liian lihava ollakseni hyvä saatika onnellinen. En vain osaa olla syömättä. En ole enää se 14-vuotias, olen 20 mutta silti olen kuuntelemassa Anan neuvoja täydellisyydestä. Kuten sanoin jo aiemmin, Ana on kasvattanut minusta demonin ja demonien tehtävä on kuolla.

Kerroin hoitajalle tänään että kesän aikana tapan itseni, siksi tuntuu turhalta käydä siellä. Hoitajan ilme vakavoitui. En kuulemma ole hänen mielestään tunnevammainen vaikka omasta mielestäni olen. Kerroin hoitajalle kuinka suurin ongelmani on se, että halu kuolla on niin iso, eikä minulla ole halua parantua tai saada itseäni kuntoon. Hoitaja kysyi miten hän voisi minua auttaa ja vastasin ettei mitenkään.


Ikävöin kaikkia läheisiä, ikävöin perhettä ja parasta ystävääni. Ikävöin Poretta ja Portugalilaista, ikävöin Pikkumustaa ja sitä aikaa kun oltiin vielä pieniä ja viattomia. Silloin kun en ollut osa jonkun paskaa suunnitelmaa tappaa kaikki ihmiset maan päällä. Tuntuu kun olisin joutunut vankilaan, vankilaan silloin kun tapasin Anan ensimmäistä kertaa. Hittovie, muistan sen edelleen kun eilisen.

The last dance

"What if I fall?" "oh, my darling, what if you fly?"

Tällä viikolla joka päivä oksentelua, joinakin päivinä useamman kerran. En jaksa enää tapella, enkä halua. Olen antanut periksi demoneille ja annan virran viedä. Se terve, joka vielä vähän aikaa sitten yritti pitää edes syömisiä kasassa, se joka haluaa näyttää terveeltä ja treenatulta. Sekin pieni ääni on hävinnyt, se on kuollut. Minä olen kuollut.

Olen iso ja lihava, kuvottava. En näe peilistä muuta kuin läskiä, en edes halua katsoa itseäni peilistä. En pysty siihen. En pysty edes sanomaan etten syö. Liikkuva soitti, "tee jotakin hyvää iltapalaa itelles", vastasin vaan että joo. Samaan aikaan pää huutaa että tänään vedät ilman ruokaa, et ansaitse ruokaa, olet paska ja surkea. Koittaisit edes olla parempi ihminen.

Tänään vedän nollakaloreilla, koitan olla parempi ihminen. Huomaatko, todella yritän?



I know the right words to say, like "I don't feel well," "I ate before I came".
Then someone tells me how good I look and for a moment, for a moment I am happy
but when I'm alone, no one hears me cry.

I don't know the first time I felt unbeautiful, the day I chose not to eat.
What I do know is how I've changed my life forever, I know I should know better.
There are days when I'm OK and for a moment, for a moment I find hope,
but there are days when I'm not OK and I need your help - so I'm letting go.
Viime yön itkin, ja aamun. "Etkö voisi puhua jollekkin kaverille?" En. En pysty. En halua häiritä ketään, en osaa pyytää apua enkä osaa kysyä keneltäkään olisiko jollakin hetki aikaa jutella, koska mulla on paska olla. En pysty siihen. Se en ole minä. Minä pärjään yksin ja olen aina pärjännyt.

Cradle to the grave

Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.

Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.



Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.

Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.