And we run

Hetken ehdin jo miettiä osastoa, ehkä siitä voisi olla hyötyä. Hetken päästä ihmettelen miksi edes sain sairaslomaa, enhän minä sellaista tarvitse? Samalla kynä tippuu maahan, iskee järjetön ahdistus ja haluaisin viiltää. Lopputuloksena romahdan ja riehun hullun lailla. Ihan vain siksi että kynä nyt sattui putoamaan pöydältä. E kannustaa kokeilemaan osastoa, en siltikään osaa mitään päättää.

Aloitin eilen lääkityksen, 10mg escitalopramia. Jos hyvin menee niin tällä mennään ainakin toukokuuhun. Ensimmäisenä kun katsoin tuota pakettia mietin jos vain vedän nämä ja vähän jotain lisäksi, kaikki kerralla alas toivoen pahinta parasta. Koska taustalla on ylilyöntejä lääkkeiden kanssa niin minulle mietitään sopivan kokoisia pieniä purkkeja, millä en saisi tehtyä itselle mitään pahaa. En tiedä miksi edes kerroin niistä, en tiedä oliko se siksi että pohimmilta haluaisin pysyä hengissä vai olinko vaan täysi idiootti.


Välillä mietin, nykyään aika usein, olisiko elämäni parempaa jos en söisi. Olisin laiha ja kaunis. Tai ainakin laiha. Ana olisi ainakin onnellinen. Ana olisi kerrankin tyytyväinen minuun. Ruokahaluni vähenee päivä päivältä enemmän, ruoka-annokset pienenee ja ruokailun jälkeinen ahdistus ja fyysinen paha olo suurenee.

Itsemurha-ajatukset pyörii päässä, en saa niitä vaiennettua enkä tiedä edes haluaisinko. Haluan pois. En halua enää olla täällä. Mietin miksi kukaan ei voisi painaa liipasinta puolestani tai miksi olen niin heikko etten pysty sitä itse tekemään. Mietin kaikkia muita, mitä heille tapahtuisi? Näiden vuosien jälkeen tätä paskaa, jaksan vieläkin miettiä mitä tapahtuu jos lähden. Toisaalta tuntuu ettei mitään, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei se ole totta.

The war is coming

Left in the darkness, here on your own.
Woke up a memory, feeding the pain.

Kaksi kuukautta sairaslomaa, koska vaikea masennus. Silti teen vielä loppuviikon töitä, kolme päivää, kyllä minä jaksan. "Entä jos jättäisit ne työt väliin ja keskittyisit niihin asioihin mitkä saa sut pysymään täällä? Ne asiat mistä sää tykkäät." Sallitaanko se todella minulle? Saisin keskittyä rauhassa vaan treenaamiseen ja siihen että saisin edes jotenkin ruoka-annoksia alas. Terapia jatkuu kahdesti viikossa, seuraava lääkäriaika on ennen kun saikku loppuu, siihen asti syödään mielentasaajia ja koitetaan pysyä hengissä. Sain väännettyä suustani ulos lupauksen että pysyn tiistaihin asti hengissä, kunnes nään taas hoitajan. Tänään tulin töistä ja itkin etten ikinä jaksa sinne asti. Jos en pysty lupaamaan että pysyn hengissä seuraavaan tapaamiseen asti niin lennän osastolle.

Koitan pysyä vahvana, koitan pysyä kondiksessa. Aina kun joku sanoo jotain jonka otan negatiivisena niin koitan vain purra hammasta yhteen koska meinaan romahtaa. Mietin vain etten mää mitään saikkua tarvi. Työtarjouksia tulee, niistä on vaikea kieltäytyä.. koska raha. Psykiatri kysyi olenko siinä kunnossa että voisin opiskella. Mietin hetken ja sanoin että jos olen tässä kunnossa syksyllä niin en. Pelottaa. Pelottaa se että olen taas vuoden tekemättä mitään. Vuodet vierii, muut etenee, minä junnaan paikoillani paskan mieleni kanssa.

You can't hide what lies inside you,

it's the only thing you've known.

Raised in this madness, you're on your own.
It makes you fearless, nothing to lose.
Haluaisin päästä jo treenaamaan. En kestä tätä lepoa. Tiedän etten mitään edes jaksa, koska en saa ruokaa alas. Mun ruokailut tai ruoka-annokset on mitä sattuu ja ihan minimissä. Ollaan jonkin verran puhuttu hoitajankin kanssa kun musta tuntuu että Ana ottaa taas liikaa valtaa. En ole vuosiin antanut näin paljon valtaa sille, voiko edes sanoa että "antanut". Ana ottaa jos se haluaa, se ei kysy lupaa. Välillä tuntuu että haluaisin vaan elää omassa sairaassa maailmassani omien "ystävieni" kanssa, eli hallusinaatioiden.

Dreams are a joke here, they get in your way.
That's what you need to fight day by day.

Deep within

My heart is frozen,
I'm losing my mind.

Perjantain terapia. Ahdistus oli niin huipussaan. Tuntu etten enää kahden viikon jälkeen pysty sanomaan sanaakaan. Sain kuitenkin kerrottua mun koko tilanteen, totuudenmukaisen tilanteen. Sanoin myös että se lääkärikäynti ahdistaa ihan pirusti, käytiin sitä vähän läpi joka helpotti. Olin jo lähdössä pois kun sain kerrottua mun itsemurha-ajatuksista ja suunnitelmista. Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt aivan kaiken pillerimäärästä viestien sisältöön. Aivan kaikki on valmiina. Ainoa mikä puuttuu on päivä, ajankohta millon saan siivet selkääni.

Tuntuu kun olisin kuollut jo kuusi vuotta sitten, en kyllä itsekkään ymmärrä miksi olen edelleen täällä. Jossakin vaiheessa taisin nähdä kaiken taas kauniina, sen kaiken mikä on nyt pelkkää tummaa ja tuhkaista. Ei minua enää ole olemassa. En tunnista itseäni edes kuvista jossa hymyilen, se en ole minä. En enää.

I'm still around here,

screaming her name.

Lauantaina olin tätini synttäreillä. Alku meni hyvin, siellä oli vain muutama tuttu sukulainen. Istuin hiljaa yksin ja katselin mitä muut touhuaa, puhuin jos joku tuli juttelemaan. Sitten talo alkoi täyttymään minulle tuntemattomista ihmisistä, ahdisti, ahdisti niin paljon etten kyennyt kun lähtemään. Ajoin kotiin, käytin Portugalilaista vähän ulkona, tarkoituksena käyttää myöhemmin vähän pidemmällä lenkillä kun ei ole enää ihmisiä liikenteessä. Kuitenkin kahdeksan aikaan nukahdin.

Heräsin yöllä ja tunsin kuinka joku seisoo sängyn vieressä, sohvani edessä. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Olin silti täysin hereillä. Makasin vaan ja itkin, minua pelotti. Hetken kuluttua alkoi kuulla tasasin koputusta. Aivan kun joku olisi En tiedä kauanko tilanne kesti.

Eilen pistin hoitajalleni viestiä voitaisiinko tiivistää käyntejä kahteen kertaan viikossa, tänään sain keskiviikolle ajan. Luojan kiitos.

I just know there's no escape.

Lonely girl

Ahdistaa. Ahdistaa ihan pirusti liikaa. Mutta miksi? Huominen MT. En halua sinne. En halua. Taas muistuttelen itseäni miksi ylipäätään olen istunut siellä, miksi ylipäätään olen hakeutunut sinne. En minä tarvitse apua, pärjään mainiosti yksin. Hitto, taas yksi valhe.

I can remember the very first time I cried,
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.


Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.

Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.