Pikkumusta

Joku kantoi vaa'an tänne. En ole varma olinko se minä, vai Ana. Lasken kaloreita, ei saa mennä yli. Oksennan, jo kahdettatoista kertaa tälle viikolle ja kolmatta kertaa tälle päivälle. En voi tälle mitään, en olisi ikinä halunnut olevani tässä kunnossa, en ikinä. Luulin sen olevan "entistä elämää", luulin olevani parantunut koko syömishäiriöstä. Anoreksia, se sairas vihollinen. Anoreksia, se johon joskus halusin kuolla. Tuntuu että olen parempi ihminen kun tottelen Anaa orjamaisesti, lasken kalorit, liikun ja oksennan. Teen silloin jotain oikein.


Käytiin eilen yöuinnilla A:n kanssa, mukaan lähti musta hoitokoira joka on minulla hoidossa torstaihin asti. Käveltiin koiran kanssa takaisin, minulla oli päällä shortsit ja t-paita, musiikit korvilla, koiran hihna toisessa kädessä ja ilman kenkiä. Sen pienen hetken, sen pienen hetken tunsin eläväni. Tunsin itseni vapaaksi. Tunsin olevani muutakin kun jonkun orja, tunsin olevani ihminen. Kevyt sellainen.

Tänään olen ikävöinyt Pikkumustaa varmaan enemmän kun koko kesänä yhteensä. Kuulen jatkuvasti Pikkumustan ääniä jossain, samalla olen katsonut kun Komeetan häkissä hyppii edellinen pupuni, myös kääpiöluppa mutta erin värinen. Tänään olen itkenyt ja viillellyt. Kuunnellut kun ääni, joka kuulostaa isältäni sanoo "sinun ei ole pakko jaksaa". Itken vielä lisää. Haluaisin Pikkumustan syliini, silloin minulla olisi kaikki hyvin. Liian hyvin.

Courage

Mul on tapana mieltä purkaa
kertoo tosi juttuja
ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja.

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.


En halua syödä enää ikinä.
Kroppa huutaa ruokaa, pää huutaa ruokaa, järki huutaa ruokaa, Ana huutaa ei ja minä olen hiljaa.

"Et ole enää ihminen, et tarvitse ruokaa" se sanoo. "Katso itseäs peilistä, oletko kaunis?" Oksettaa. Pidätän oksennusta. En halua katsoa itseäni peilistä. Ana pakottaa. Ana rankaisee. Ana on oikeassa, tottelen häntä.

Zebraflickan

"Jag skrek på hjälp. Och jag skämdes över att jag var så desperat.
Men ingen lyssnade på mig, ingen hörde mig.
Jag var så rädd, för jag visste att jag var mer sjuk än någonsin hade varit tidigare." (Zebraflickan, Sofia Åkerman 2007)

Suom. Huusin apua. Ja häpesin koska olin niin epätoivoinen. Mutta kukaan ei kuunnellut minua, kukaan ei kuullut minua. Olin niin peloissani, koska tiesin että olin sairain mitä koskaan olen ollut.
Ajattelen jo elämää niin ettei minua ole. Elän silti tässä, tai ainakin yritän. Silti ajattelen, ettei minua elokuun jälkeen enää ole. Olen vain tuhkana ilmassa, mutta silti läsnä kaikkien läheisien luona. Ajattelen meidän perhettä kun sieltä olisi yksi pois, se on rikkinäinen, itsemurhan tehneen tytön perhe. Surullinen mutta ymmärtäväinen. Ajattelen että koko suku puhuu meidän perheestä, "tuon perheen tytär teki itsemurhan" ja ajattelen äidin toteavan kaikille, että yritin hakea apua, mutta en saanut. Ajattelen kaikki läheisimpien kavereiden miettivän minua, miettivän miksi tein niinkun tein, mutta silti jollakin tasolla ehkä ymmärtävän. Haluaisin kaikkien tietävän, että se on minun parhaaksi. Minä en katoa, en hylkää tai jätä ketään. Haluan vaan pois täältä, koska minusta ei ole kun harmia.

Osastolla aloin lukemaan sellaista kirjaa kun Zebraflickan joka on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjasta ei ole suomenkielistä versiota joten yritän aina suomentaa parhaani mukaan otteet mitä kirjasta tänne kirjoitan. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Sofiasta joka kamppailee demoneitansa vastaan. Monesti kirjaa lukiessa tulee mieleen oma elämä, ainainen taistelu demoneita ja Anaa vastaan.



Äiti haluaa varata minulle ajan yksityiselle. Äiti koittaa kaikkensa että saisi minun hengen pelastettua, tuntuu niin väärältä. Haluaisin vain sanoa että on liian myöhäistä, kaikki olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viisi vuotta annoin itseni kuolla kun en hakenut apua, kukaan ei tiennyt eikä kukaan osannut auttaa, enkä ottanut sitä apua vastaan.

Huomenna on taas liikkuvan kotikäynti. Ahdistaa aivan liikaa että joku tulee kotiini. Hoitaja ehdotti eilen jos lähtisin syömään hänen kanssaan, vastasin tiukasti ei johon perustelin että ahdistaa liikaa. Hoitajan kanssa selattiin läpi kaikkea mitä voin tehdä kun olo on sietämätön, "näitä ei kyllä suositella jos on aliravittu" johon sanoin etten ole. "Ethän sää saa mitään pidettyä sisällä, kyllä sää oot", oksennuskierre jatkuu. Ana painostaa, sanoin hoitajalle etten koe tarvetta syödä, en tarvitse ruokaa. Minun tarvitsee vain olla täydellinen.

Ainutlaatuinen

Oksentelua pitkin päivää. En halua lihoa, olen jo lihava, liian lihava ollakseni hyvä saatika onnellinen. En vain osaa olla syömättä. En ole enää se 14-vuotias, olen 20 mutta silti olen kuuntelemassa Anan neuvoja täydellisyydestä. Kuten sanoin jo aiemmin, Ana on kasvattanut minusta demonin ja demonien tehtävä on kuolla.

Kerroin hoitajalle tänään että kesän aikana tapan itseni, siksi tuntuu turhalta käydä siellä. Hoitajan ilme vakavoitui. En kuulemma ole hänen mielestään tunnevammainen vaikka omasta mielestäni olen. Kerroin hoitajalle kuinka suurin ongelmani on se, että halu kuolla on niin iso, eikä minulla ole halua parantua tai saada itseäni kuntoon. Hoitaja kysyi miten hän voisi minua auttaa ja vastasin ettei mitenkään.


Ikävöin kaikkia läheisiä, ikävöin perhettä ja parasta ystävääni. Ikävöin Poretta ja Portugalilaista, ikävöin Pikkumustaa ja sitä aikaa kun oltiin vielä pieniä ja viattomia. Silloin kun en ollut osa jonkun paskaa suunnitelmaa tappaa kaikki ihmiset maan päällä. Tuntuu kun olisin joutunut vankilaan, vankilaan silloin kun tapasin Anan ensimmäistä kertaa. Hittovie, muistan sen edelleen kun eilisen.