Matkalla ihmiseksi

Sisälläni tunteiden tungos,
mut nää on vaan oloja.
Antakaa mun mennä,
itse perkeleeni kesytän.
Vuosia kestänyt tunne siitä etten ole ihminen, olen hirviö tai ehkäpä demoni... kaikkea muuta kuin oikea ihminen. Muistan kuinka kolme vuotta sitten hoitajani sanoi minulle, että tulen näkemään myös iloisia ja valoisia päiviä. En uskonut, uskoin kuolemaan. Uskoin siihen että 20 vuotta nähtyä elämää riittää. Olin heikko mutta olin myös vakavasti sairas - sairas mieleltäni.

Tammikuussa täytin 23 vuotta, joka tuntuu todella oudolta kirjoittaa edelleen samaa blogia jonka aikoinani aloitin kymmenen vuotta sitten yläasteikäisenä. Diagnoosit ei ole vähentynt, niitä on vain tarkennettu. Silti tuntuu että olen enemmän ihminen kuin ennen. Usko huomiseen on palannut, usko tulevaisuuteen palaa koko ajan päivä päivältä enemmän.


Ahdistun nykyään todella pienestä. Jos herään viikonloppuaamuina kello 9 enkä kello 7 joka kuului minun suunnitelmaan, ahdistun. Jos en liiku niin kuin minun suunnitelmaani kuuluu, ahdistun. Jos laukku on väärässä paikassa, ahdistun. Jos on "sotkuista" (kuulemma ei edes ole), ahdistun. Outoa silti, nykyään olen onnellisempi kuin ennen.

En uskalla luvata kuinka aktiivisena pidän blogia, nyt tuli halu kirjoittaa. Minut löytää kuitenkin instagramista josta voi seurata lähemmin. Linkki löytyy oikealta.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Äiti sanoi: ”Mene tyttö terapiaan”,
mut en tahdo, et ne koskee mun nuppiin.
Jos avaisin mun elämän filosofiaa,
ne sulkis mut vain koppiin.

Kuusi vuotta sitten juttelin yhden ryhmäliikuntaohjaajan kanssa, hän kertoi kuinka koulussa ennen esitelmiä hän sai puhaltaa pussiin paniikkia pois, sillä hetkellä tunti oli ohi, jossa oli ollut melkein parikymmentä asiakasta ilman minkäänlaista paniikkia. Mietin että wow, joskus minäkin haluan. Minäkin haluan pystyä - pystyä omaan unelmaani. Katsoin häntä ylöspäin, otin hänestä mallia. Olin silloin 16 ja luulin, ettei minusta ole mihinkään, luulin että olisin hyvä vain unelmoimaan.

Muistan kun koulussa sain paniikin jo siitä, että piti lukea kirjasta jotain ääneen. En halunnut että kukaan katsoo minua, en halunnut että kukaan kuulee minua. Halusin olla pieni ja huomaamaton. Halusin olla se joka ei erottuisi massasta millään tavalla. Pelkäsin, minua ahdisti. Luulin ettei minusta olisi mihinkään, luulin että tulen olemaan aina se luuseri joka miettii millaista elämä voisi olla. Mietin tulevaa ammattiani sen mukaan missä minun ei tarvitsisi olla esillä, missä minun ääntäni ei kuultaisiin vaan jäisin kaiken varjoon - enkä sen perusteella mitä o i k e a s t i haluaisin tehdä, mistä voisin sanoa sen olevan minun unelmaduuni.


Toisen todellisuuden, sen koin, vaikka sitä nähnytkään et.
Näin niin paljon enemmän, kuin koskaan ymmärrät.
Kuusi vuotta takaperin, tänään. Ohjaan tunteja, jopa isommille massoille kuin ryhmäliikuntaohjaajatuttu josta kerroin aiemmin. Ohjaan tunteja, kerron mielipiteitä. Olen esillä, olen vahva ja seison sanojeni takana. Minua kyllä jännittää osa tunneista, mutta siitä hetkestä nautin - sillon voisin jatkaa ikuisuuksiin. Voisin sanoa eläväni unelmaa, rakastan työtä ja niitä ihmisiä siellä. Rakastan sitä että menen kahdeksalta aamulla töihin ja tulen neljältä.

Silti sen unelman alla, tämän iloisen ohjaajan kuoren alla on mieli joka haluaa kuolla. En koe olevani vakavasti masentunut vaikka ajatukset ovat melkein samat kuin silloin kun olen vakavasti masentunut. En koe tämän elämän olevan minua varten. Haluan täältä pois - oman käden kautta. Vaativuus itseäni kohtaan ei anna piiruakaan periksi. Silti koen olevani ihan hyvä tyyppi, hyvä ohjaaja. Koen elämässä että saisin kyllä sen mitä haluan, koen ettei kukaan voi pysäyttää minua. Kaikesta huolimatta ajatukset pyörii itsemurhassa, siinä vapaudessa joka siitä seuraa. Siitä ettei tarvitse pitää kiinni eräpäivistä, deadlineistä, ystävistä, kodista, huomisen päivän eväistä - ei tarvitse edes pitää huolta itsestäni. En halua kuolla, rakastan tässä elämässä liian montaa asiaa mutta en vain enää jaksa elää.

Ahdistus

Pelkään itseäni,
pelkään itseäni kun muutun aivan muuksi,
kylmäksi, tunteettomaksi, ilkeäksi.

Se en ole minä, se on vain joku minussa.
Se joku ottaa vallan, se joku valtaa kehoni ja ajatukseni,
se joku - se en ole minä.



Ahdistaa henkeä,
jokin painaa rintaa, kuristaa kurkusta.

Sydän pumppaa liian lujaa,
en meinaa pysyä perässä.

Solmussa

Kuka mut rauhottaa,
kun jokin alas painaa.
Itken kotona, en siksi että olisin surullinen. En siksi että joku loukkasi tai satutti minua, enkä siksi että pelottaisi. Itken kotona koska tuntuu etten pysty koskaan elämään normaalisti. Mietin missä vaiheessa valitsin tien jossa on risukkoa ja pensaikkoja, suota ja esteitä. Missä vaiheessa valitsin tien mihin ei voi edes nähdä kun tiellä on niin paljon esteitä? Tuntuu kun tekisin itse itselleni vaikean elämän, samalla sisin huutaa ettei se halua elää näin. Minun mieli tulee tappamaan minut ennemmin tai myöhemmin. Kukaan, ei kukaan voi elää tämän mielen kanssa.

Työpaikkaohjaajani kehui minua, "sinusta huomaa että olet PALJON pirteämpi nykyään..", kotiin tullessa purskahdin itkuun nähdessäni kuinka iloinen karvakaveri minulla on vastassa. Mietin miksi en voi, miksi en salli itselleni ottaa kehuja vastaan. Miksi en voi ajatella että hyvä minä, nyt onnistuin. Miksi alan luokittelemaan ne 999 muuta asiaa jotka on "ei ole mennyt ihan putkeen" (omasta mielestäni)


Kuulen sun äänen,
minne ikinä mä meen
ja mitä ikinä mä teen ne mua vainoo,
rauhas pysty olee en.
Pieniä palasia mietteistä jotka pyörii mielessäni juuri nyt:

- Kukaan ei voi ikinä tykätä sinusta, tai edes sietää.
- Kaikki vihaavat sinua.
- Teet jokaisen asian huonosti, vaikka yrittäisit parhaasi.
- Jos sinua kehutaan, se ei ole totta. Se ihminen joka kehui on mieleltään sekaisin.
- Sinä et saa pysyä paikoillasi, sinun pitää olla koko ajan tekemässä jotain jotta voisit olla onnellinen.
- Jos joku kehuu tekemisiäsi, silloin sinun pitää yrittää seuraavalla kerralla vielä paremmin.
- Älä ole ikinä tyytyväinen saatika onnellinen. Älä hymyile. Et ansaitse sitä.
- Jos et käy treenaamassa kun pitäisi olet lihava, jos et liikut olet laiska. Muista, koko ajan liikettä.
- Jos ihmiset katsoo ja hymyilee, todellisuudessa ne katsoo kuinka ruma olet.
- Jos syöt tai juot jotain väärää, olet lihava ja tulet olemaan sitä koko loppu elämäsi.
- Viimeisimpänä mutta tärkeimpänä, muista että et ikinä tule kelpaamaan, et itselleni etkä muille vaikka tekisit ihmeitä.

= sisälläni räjähtää kohta, en kestä enää.

Matkalla ikuisuuteen

Kulissi sortuu sitä mä pelkään,
jääkö mun vierelle sillo enää ketään.
Juteltiin terapeutin kanssa tänään siitä kun vanhoja syömishäiriöajan ajatuksia on aktivoitunut siihen asti että jotkut on tullut takaisin käytäntöön. Ruoka ei maistu, en halua syödä koska pelkään lihomista. Käytiin läpi vanhoja ajatuksia, ajatusmalleja mitkä on muuttunut vuosien aikana. Pelkään sitä että kontrollini pettää, terapeuttini muistutti kuinka hyvä parantumishalu minulla on. Mitä jos joku päivä se katoaa täysin? Jos en muista enää miksi haluan parantua? Mitä jos se pieni piru istuu joku kaunis aamu vieressäni, vie kysymättä mukaansa. En halua enää takaisin sinne kylmään.

Pelkään samanlaista notkahdusta kun viime vuonna. Pelkään niitä harhoja, unettomia öitä. Teriä, itsetuhoisia ja aggressiivisia ajatuksia. Sitä vihaa itseäni ja elämääni kohtaan, sitä tunnetta kun ei edes Portugalilainen saa minua jäämään. Pelkään sitä Portugalilaisen katsetta, samaa aikaa päässäni jyllää sirkus jossa tapetaan muita - ainoa joka pysyy siitä sirkuksesta hengissä olen minä.


Asuntoni vierestä menee junarata, monta junaa päivässä. Viikko sitten muutama kilometri asunnoltani joku teki itsemurhan. Joku hyppäsi sillalta alas, halusi päättää oman elämänsä - ja onnistui siinä. Mietin koko päivän että miksi, miksi hän halusi oikeasti tehdä sen. Hakiko hän apua? Oliko se vahinko tai kännipäähänpisto? En sulata sitä että jotkut lähtee liian aikaisin. Kuten sanotaan "taivas on tehty parhaille" - se selittää samalla sen miksi olen edelleen täällä. Olen paha ihminen jonka täytyy kärsiä.

Tämä hetki

19. joulukuuta 2017
Olen ällistynyt. Miksi? Miten juuri minä ja blogini? Miten on mahdollista, että blogini vetää lukijoita päivä toisen jälkeen vaikka olen elänyt hiljaiseloa, uusiakin lukijoita on tarttunut liuta lisää. Tämä tekee minut iloiseksi, se tekee minulle olon että ehkä blogistani on apua, tarinoistani on apua jollekkin. Joku ehkä lukee säälistä, toinen samaistuu, kolmannella tulee ehkä surullinen olo eikä neljäs pysty edes lukemaan.

Minun syksyni on mennyt päällisin puolin hyvin, olen käynyt töissä, muuttanut, treenannut kovasti kohti uusia tavotteita, nähnyt kavereita... Kaikkea mitä minun oletetan tekevän. Sisällä on kuitenkin ollut onneton pieni tyttö joka ei ole saanut ulospääsyä. Alkusyksystä lopetin julkisen puoletn mt käynnit, tai ne oli tauolla. Sitten tuli muutto, tuli ero, ramppailua työterveyden psykiatrin luona ja psykoterapeutin luona. Asun nyt yksin, Portugalilaisen ja Komeetan kanssa uudessa asunnossa lähempänä työpaikkaa.


Pari-kolme viikkoa sitten oli verkostopalaveri jossa oli paikalla julkiselta puolelta hoitava lääkäri ja hoitaja sekä työterveydestä psykiatri. Päädyttiin jatkaa hoitoa minun ainoalla ehdollani; tutkimukset epävakaasta tehdään uudelleen. Tiistaina aloitettiin siis hoitajan kanssa SCID I josta jatketaan sitten kakkoseen.

Psykoterapeuttini on mahtava, hän saa joka kerta minulle sellaisen olon että olen jotain, jotakin miksi minun ei kannata heittää kirvestä kaivoon ja katsella junan aikatauluja jotta voisin hypätä sen alle. Terapeuttini saa minulle aina hyvän, itsevarman olon. Sellaisen olon että tajuan ettei minun kannata sairastaa, vaan parantua.

Luurangot kaapissa bailaa

Anteeksi jos loukkasinkin teitä
kun pahat voimat minut vei

Olen ottanut ja saanut teiltä paljon
vaan kaiken tahdoin pitää omanain
Toista päivää jo töistä pois. Mulla on kylmä koko ajan, tuntuu kun mua vainottaisiin. Videokuva pyörii ja minä olen kohteena. En halua olla sellainen, haluan olla yksin omissa oloissani. Miksi minua ei voida jättää rauhaan.

Hoitaja soitti eilen, kysyi mielipidettä hoidon lopettamisesta joka on edelleen se sama - haluan lopettaa hoidot julkisella. Työterveyspsykiatri haluaa kuitenkin verkostopalaveria, suostuin yhteen palaveriin. Minun lähetettä julkisella ei siis vielä suljeta tulevan palaverin takia. Työterveyspsykiatrin mielestä psykoterapia ei ole minulle se oikea paikka nyt. Olen eri mieltä ja tiedän että pystyn kaivamaan sen lähetteen vaikka väkisin. Siihen mennessä käyn omakustanteisesti terapiassa. Se ainakin auttaa minua, sieltä lähtiessä olo on hyvä ja jotenkin... normaali.



Menneisyys mua taas ohjaa, sen äänen koitan vaientaa.
Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää,
kauankohan pää kestää, en olekaan valmis.

Perkeleen syömishäiriö. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa. Tai en edes rakasta - ihannoin ja jumaloin. Sen on kuin uskonto. En vain haluaisi joutua enää niin alas mutta toisaalta taas haluan, haluan olla se laiha ja kaunis. Samalla kuitenkin onneton. Haluan jollakin sairaalla tavalla että se sairaus vie mut pois, haluan että se sairaus vie mut täältä, että se tappaa mut. Syön paljon vähemmän kun ennen, vähennän huomaamattani annoksia. Olen hukassa, eksynyt.

Tänään vielä terapeutille kertomaan nämä asiat. Pelottaa...

Tornado

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia
vaik vetäis perseet ja koittais kaveria.
Olen yksin. Tai ainakin tuntuu siltä. Terapeuttini ja ystäväni yrittää sanoa etten ole, en vain voi tunteille mitään. Ne vain vie, vie minut mennessään. Muutan pian, lähemmäksi työpaikkaani josta olen toisaalta innoissani mutta surullinen. Muutan yksin, J ei tule mukaan mutta ei olla siltikään erottu. Vaikka kaikki luuleekin niin.

Olen alkanut taas oksentamaan. Bulimia nostattaa päätänsä, "voit sää nuo syödä kun muistat oksentaa heti". Samat vanhat kikat jolla saan kaiken ruoan pois, tai ainakin luulen saavani. Perjantaina itkin töissä työpaikkaohjaajani edessä, en meinaa kestää sitä ihmistä. Välit tähän työkaveriin josta aiemmin kerroin on viilentynyt, koska olen tunnevammainen yksilö. Hän haluaa auttaa, hän haluaa vain hyvää. Minä tyrin kaiken enkä ota apua vastaan. Loppupeleissä välttelen häntä koska sattuu, sattuu niin paljon oma typeryys.


Abilifyn kanssa menee ihan hyvin. Kauheat olot mutta pahimmat on yö-aikaan ja saan kuitenkin nukuttua kohtuullisesti. Uusi terapeuttini on ihana, työstetään tällä hetkellä tunteita jotta päästään kiinni syömishäiriön aiheuttamaan ahdistukseen.

Minun recovery-tilin löytää instagramista nimimerkillä @privatahtitaivas. Hyväksyn saman tapaiset tilit tai directin kautta. Sieltä näkee vähän useammin kuulumisiani.

Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii

Tää alko kun mä oli vasta 14
Ja ilman sua mun elämä ois jotain ihan toista
Sä oot tehny musta sen mitä oon nyt
Sain sult parhaat hetket,
mutta myös ne vaikeimmat
Naurut, itkut ja aamuun venyvät illat
Oonko mä sua ikin kunnolla kiittänyt?

Mitä on nuoruus?
Ja mihin jäivät, ne pitkät, laiskat, huolettomat kesäpäivät
Mun pitää lähtee, ennen kun mikään ei tunnu enää miltään.
Näen sut. Mulla on kylmä, mutta samalla turvallinen olo. Näen sut aina uudelleen ja uudelleen. 7 vuotta takana, edelleen seistään samassa pisteessä. Edelleen houkuttelet mua mukaan. Edelleen sanot ne samat lauseet jotka saa mut aivan jäähän. Edelleen mietitään kumpi on järkevämpi; elämä laihana ja kauniina, vai työkykyisenä ja lihavana. Tiedän ettet sää jätä mua yksin, tiedän että suhun voi luottaa. Vaakakupin toisella puolella on silti monta liian tärkeää ihmistä.


Tuntuu niin pahalta miettiä. Miettiä sitä kun sairastuin. Olin 14-vuotias nuori nainen, jolla pitäisi olla elämä edessä. Paljon kavereita, koulu ja harrastukset. Mitä minulla oli? -anoreksia, syömisen miettiminen ja liikunta. Kaverit pysty laskemaan yhden käden sormilla koska en uskaltanut ketään päästää lähelle, ettei mun suloinen pieni sairaus selviäisi. Halusin olla vain laiha ja suosittu, laiha ja kaunis.

On menty 7 vuotta eteenpäin, ikää tällä hetkellä 21 ja edelleen samassa ympyrässä. Paljon enemmän faktatietoa on päässä, laihuus ei tee onnelliseksi. Eikä sinua suosituksi. Neuvon muita, saan muut onnistumaan ja iloitsemaan. Mutta minä itse, minä itse en osaa käyttää yhtään sitä tietoa hyväksi. Olen kuin se sama pieni tyttö kun jään yksin. Se on hukassa ja tietämätön. Ainoa mitä sillä on on tarttua anoreksiaa kädestä ja antaa sen viedä. Monet kaverini ovat sairastuneet myöhemmin ja ovat nykyään terveitä. Ne edistyvät elämässä, minä junnaan paikoillani sairaan pääni kanssa.

Ajatus tästä sattuu. Ajatus siitä etten parane koskaan saa aikaan lopullisia ajatuksia ja jopa päätöksiä. Haluan vain kuolla jos mun ei ole edes tarkoitus parantua.

Keinu

Hän kokee huiput ja kuilut kun keinu.
Ahdistaa. Joka päivä mua ahdistaa enemmän tai vähemmän. Nyt enemmän.

Haluaisin jäädä hetkeksi pois töistä, edes muutaman päivän. En kehtaa pyytää, en kehtaa olla luuseri. Mun on pakko suoriutua, suoriutua niinkun kaikki muutkin, en saa olla erilainen.

Olen päästänyt taas yhden ihmisen liian lähelle, nimittäin työkaverini. Aluksi hän oli minun tukipilari, henkinen tukipilari töissä jolle sai mennä puhumaan jos joku vaivasi mieltä. Hän ymmärsi jos ahdisti niin paljon ettei happi kulje. Tein virheen, päästin sen ihmisen liian lähelle ja nyt minua ahdistaa. Ahdistaa aivan liikaa olla samassa tilassa, jutella niitä näitä kun ei oltaisi ikinä edes tunnettu. Ahdistaa katse joka minua katsoo, ahdistaa ääni joka minulle puhuu. Haluan pois, en tiedä millä saan tämän ahdistuksen pois. Haluan vain vaihtaa työpaikkaa.


Vaaleita hahmoja, sanoja joita en ymmärrä. Kävin työterveyden kautta psykiatrilla. Psykiatri määräsi abilifyn uudelleen aloitettavaksi, sanoin etten uskalla. Lääkäri kirjoitti 5mg aloitusannokseksi. Heilun ilmassa mutta en saa mistään kiinni vaikka yritän. Tunne että minua vainotaan on palannut, luulen myös että monet asiat ovat tarkoitettuja juuri minulle. Yleisesti kerrottavat asiat töissä, tuntuu kun siinä kerrottaisiin minusta. Kaikki ei pidä paikkansa mutta luulen että joku on juorunnut tai valehdellut minusta. Laulujen sanat ja radion äänet, nekin ovat minusta.

Työterveyspsykiatri lupasi tehdä muutamia testejä. Kyseenalaistin rajatilapersoonallisuushäiriön (f60.31) olevan oikea diagnoosi minulle. En tunnista sitä itsessäni, muutaman asian kyllä mutta en täysin. Ahdistaa, tuosta diagnoosista tulee vaan mieleen entinen hoitotahoni... ja se perkeleen lääkäri.

Lopullinen

"Angels can fly"
She whispered and jumped

Kun mä vaan voisin. Viedä pienen turvaan, saada varmuuden että sillä on hyvä olla ja että sen elämä jatkuu samalla kun päätän omani. Kun mää vaan voisin katsoa sitä vielä kerran silmiin, saada sen tajuamaan että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Kun mää vaan voisin sulkea sen silmät ja kuiskata viimeisen kerran, sen viimeisen kerran "sua mä aina rakastan".

Seuraava talvi jää minun viimeiseksi. Sen päätin.

Ote irtoaa

Kolme kuukautta viimesimmästä, pieni hiljaiselo on tehnyt hyvää.. tai ainakin luulen niin. Kävin eilen viimeistä kertaa hoitotahon luona, siellä istui lääkäri ja hoitaja. Sanoin että haluan lopettaa, en halua enää jatkaa. Ensin ne yritti kääntää mun päätä. Sanoin vielä kerran, että haluan lopettaa. En halua enää jatkaa.

Töissä olen pystynyt käymään jotenkin, viikon olin poissa diagnoosilla F41. Mun on pakko pystyä, mun on pakko pärjätä. Ei mun pää anna periksi olla pois turhaan, laiskotella. Töissä yritetään painostaa etten tee liikaa, huilaa jos siltä tuntuu, otetaan lukkarista tunteja pois. En halua, mun on pakko suoriutua samalla tavalla kun muut, vaikka niillä ei ole sairas mieli, minulla on. Sain työkaverinkin huolestuneeksi. "Jos menisit päivystykseen?" "mutta jos tulen sun mukaan?" "en uskalla jättää sua viikonlopuksi yksin ilman apua.." En halua osastolle, en päivystykseen. En halua syödä lääkkeitä vaikka mun pitäis.


Syöminen on taas huonona. Syömishäiriö puskee päälle, haluaisin antaa periksi. Antaa sen puskee sinne minne se vie, tiedän että se kaikki loppuu siihen. Siitä olisin ehkä helpottunut. Keho haluaa liikkua ja elää, siihen mihin se on tehty. Mieli haluaa kuolla. Keho pitää mielen kunnossa liikkumalla isoja määriä, sellaisia määriä mitä keho ei oikeasti edes jaksa. Se vaan yrittää koko ajan, sen on pakko jaksaa. Se on yhtä perfektionisti kun minäkin.

Äänet on ollut läsnä koko kesän, myös erilaiset kasvot. Tunne että minua vainotaan. Tunne että tulen tapetuksi. En edes tiedä miksi juoksen karkuun. Haluan itse valita päivän jolloin kuolen, en halua että joku muu tekee sen puolestani.

Onpa ihanaa olla takaisin. Ihana rustata ajatuksia tekstiksi. En halua että blogini kuolee, yritän olla aktiivisempi. Työ ja vapaa-aika vie vaan liian paljon. Ehkä joskus jopa liikaakin.

Rakastettu

Jaksoin kaiken ja lisää vaikka niin moni nääntyi,
olin varma: "Mä hallitsen virtaa" kunnes kohti se kääntyi.

Minä unen läpi vajoan,
joku jätti höyhenen huoneeseen ja niin kuin jostakin kaukaa
Mä kuulisin kuiskauksen:

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.

Tummia varjoja. Ne tummat varjot seuraa minua paikasta toiseen. Tummia olentoja, ne nauravat minulle. Niillä on ilkeät kasvot ja kova ääni. Ne riivaa minua. Hetken päästä, hetken päästä ne kaikki on poissa. Yhtäkkiä on hiljaista. Pelottavan hiljaista. Kävelen kadulla, kadun varressa on ihmisiä. Ihmisiä jotka nauraa, vitsailee, iloitsee elämästä. Minua ahdistaa, ahdistaa entistä enemmän koska tuntuu että ne juttelee minusta. Olen varma siitä. Tuntuu että olen kaikkien puheenaiheena. Töissä muut puhuu selkäni takana, tuntemattomat ihmiset kommentoi. Olen kaikkien puheenaihe.


The best I can do
is just get through the day.
Minua kiehtoo pitkästä aikaa syömättömyys, laihuus, minua kiehtoo pitkästä aikaa kaikki syömishäiriössä. Haluan olla täydellinen, en voi olla sitä nyt. Haluan pystyä siihen taas. Haluan nähdä jokaisen luun, haluan litteän vatsan, haluan ettei jalkani osu yhteen. Haluan olla laiha, pieni ja laiha.

Heaven

Ikkunalauta tuntuu kylmältä mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät et ne kuiskaa
ne toisilleen kuiskaa
kuinka väärässä sä oot
koska mä huomaan
kun sä katsot peiliin et katso siihen ikin suoraan
vaan sä vertaat itseäsi muihin ja teet muotin
sä teet niistä muotin vaik
sun ei tarvi siihen sopia
sun sateiset silmät
ne näkee vaan pilvet
mut oot siltiki niin älyttömän kaunis
sun pitäs muistaa
että kukaan meistä ei ole täydellinen eikä voiskaan
kun tää maailma on täynnä virheitä
sä huomaat mä lupaan et sä huomaat
et sä oot hyvä just noin kun oot
Lyriikat jotka on aiemminkin kuultu tässä blogissa. Omaan huonon itsetunnon ja luulen että tulen kärsimään siitä enemmän tai vähemmän koko elämäni. Syömishäiriö on ollut vahvasti mukana pilaamassa itsetuntoani ja käsitystä omasta kehosta. Näytän joka päivä lihavalta, ihan sama miten pukeudun tai olen, olen silti lihava. Mietin edelleen päivittäin olisinko onnellinen jos lopettaisin syömisen, olisinko onnellisempi jos olisin luuta ja nahkaa, jos jokainen luu törröttäisi. Olisinko onnellinen jos tanssisin täysin Anan pillien mukaan, silloin ainakin olisin turvassa kaikelta. Syöminen ahdistaa vaikka saankin joka päivä syötyä. Jos joku kommentoi ruokiani haluaisin heittää sen roskiin ja olla syömättä. Nälän tunne on niin ihana, niin tyhjä ja puhdas olo.


Jäätelökioskin takana olen piilossa sua.
Kaikki on tyhjää täynnä. Portugalilainen on äidin luona yökyläilemässä ja tuntuu niin tyhjältä ilman sitä höpönassua. J haluaa että jatkan käyntejä hoitajan luona ennen terapianalkuani. En vain halua, muistan vaan ne paskat jutut mitkä hoitajani on heittänyt. En saa niitä pois mielestäni. Toisaalta on hirveä ikävä, ikävä sitä aikaa kun ne käynnit oli minulle henkireikä. En pystynyt olemaan edes viikkoa ilman niitä. Olin tunnollisesti aina paikalle, vaikka se onkin epävakaalle hyvin harvinainen piirre. Sitouduin täysin ja sain jopa hoitavan lääkärinikin ylpeäksi minusta.

En tunne oloani sairaaksi. En tunne että jotain olisi vialla. Kaikki "epänormaali" on liian arkipäivää etten enää havaitse että voisi ehkä mennä paremminkin. Odotan kauhulla hetkeä kun menen juttelemaan pomolleni saisinko käydä terapiassa työpäivän aikana. En minä tarvitse terapiaa, en enää.

Everything you touch surely dies

Mun talossa asuu aina yksinäinen prinsessa.
Se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta.
Tää kuullostaa hölmöltä, mutta sanon sen kuitenkin:
mä uskon että satuja on olemassa oikeesti.
Ääniä. Pitkästä aikaa mun pää on täynnä ääniä. Erilaisia. Kiljuvia ja huutavia, kehdottavia ja samalla tsemppaavia. Demoneita. Mustasilmäisiä kavereita jotka hyppii silmieni alla miten sattuu. Ne tekee minusta kaltaisensa, ne tekee minustakin demonin.

Mulla tekee mieli viiltää. Tekee mieli pistää pää sekaisin. Hyppiä ja huutaa. Haluan vain pilata elämäni, ne viimeisetkin toivon rippeet hyvästä tulevaisuudesta. Haluan vain elää niin kun huomista ei olisikaan. Tuntuu ettei minulla ole menetettävää, haluan vain että minuun sattuu... ja paljon.


Silmissä sumenee, hermoissa tuntuu oudolle. Hakkaan päätä seinään, käytän veistä iholla. Haluan painaa, painaa sen läpi jalasta. Ehkä sitten nauraisin ja olisin onnellinen? Sitten kun näkisin keittiöveitseni reidessä pystyssä.

Aura on nykyään päivittäin osa minua ja päiviäni. Aura tekee minusta kamalan, huudan ja haukun muita. Olen sietämätön ja arvaamaton. Aura päättää mitä tehdään ja minä teen. Toteutan kaiken juuri niinkun pitää. Olen täysin sen paskan käsiteltävissä, hallittavissa. Olen heikko, Auralle.

Sudenhetki

Kävin hoitavan lääkärin juttusilla. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen, samalla näin hoitajaa. Sovittiin että tauko hoidon suhteen jatkuu. Lääkärikäynnillä tajusin miksi en halua enää käydä siellä. Miksi olen mielummin yksin kotona paskan olon kanssa. Tiedän etten tule ehkä ikinä parantumaan jos motivaatio on samaa luokkaa mitä se on viime aikoina ollut, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta. En tunne oloani sairaaksi, elämäni on vain erilaista verrattuna muihin.

Ennen lääkärikäyntiä ajoin osaston pihalta jossa olen viime keväällä, kesällä ja syksyllä viettänyt enemmän aikaa kun omassa kotonani. Helvetillinen ahdistus iski. Se kuristi minua enkä saanut happea. Muistot tuli mieleen. Muistot jotka haluaisin unohtaa. Muistot jotka voisi polttaa mielestäni pois.


Ahdistus on ollut osa päiviäni miltein päivittäin. Demonit ovat olleet osana päiviäni miltein päivittäin, myös Aura. J:ltä olen kuullut entistä enemmän lausetta "en tunne sinua ollenkaan", niinä hetkinä Aura on ottanut vallan enkä pysty hallitsemaan mitään. Aura tekee elämästäni helvettiä.

Välillä mietin että eikö kukaan huomaa? Eikö kukaan huomaa etten se ole minä. Silmäni muuttuvat tyhjiksi ja vihaisiksi, katse muistuttaa hullunkiiltoa. Muistutan demonia.

Loukussa

Sisällä kaikki on murrettu, kaikki on säpäleinä. Pieninä sirpaleina, pitkin poikin kehoa. Olen silti elossa, kaikki on kuulemma kunnossa. Olen ulkoapäin ehjä, iloinen ja naurava. Mietin monesti huomaako kukaan töissä etten ole kunnossa. Pelkään että saan potkut koska en vain kykene töihin. Silti olen siellä joka ikinen päivä.

Todellisuudessa olen rikki. Hymyilen ja nauran mutta sisälläni huutaa joku. Sillä on hätä, sillä on turvaton olla. Aivan kuten minullakin.


Jo muutaman viikon ajan, päivittäin, tuntuu että olen seurattu. Joku seuraa jossakin, kuvaa tekemisiäni. Demonilapset tuijottaa minua ja arpiani töissä. Olen piiritetty. Olen jäänyt kiinni, mutta mistä? Pelkään, pelkään joka ikinen päivä että kuolen, että Portugalilainen kidnapataan. Meidät hakataan tai että joku murtautuu kotiini. Pelkään kävellä autolta kotiin tai olla näkyvillä yleisillä paikoilla. Eniten pelkään kameroita.

Mutta minähän voin hyvin, koska käyn töissä. Vointini on erinomainen. Olen iloinen ja reipas.

Viikon päästä lääkäriaika. En ole käynyt viikkoihin hoitajan luona, enkä lääkärillä neljään kuukauteen. Ravitsemusterapiatkin peruin. En halua käydä juttelemassa, en halua avautua ihmisille kehen en luota. Aion sen myös sanoa lääkäriajalla, jospa se olisi viimeinen.

Born to die

Choose your last words,
this is the last time,
'cause you and I, we were born to die.

Pitkästä aikaa kuulumisia. Olen täyttänyt itseni töillä jotta unohtaisin aivan kaiken. Liikkuvien käynnit loppui pari viikkoa sitten, tänään ne vielä soittaa mutta minä en vastaa. En halua. En halua puhua paskaa luurin kautta, vakuutella että voin hyvin. Todellisuudessa asia on toisin. Olen perunut lääkärikäynnit, terapiakäynnit ja ratekäynnit. Olen perunut viimeisen kuukauden aikana aivan kaiken.

Itseänsä tappaminen pyörii päivittäin mielessä. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Sekä viinaa. Pyörittelen pillereitä kädessä kädet täristen, mun on pakko saada ne kaikki alas kerralla. Se on kuin joku pakkomielle, mutta en ole varma onko se minun, Anan vai Auran pakkomielle.


Luulin mua paljon vahvemmaksi
etten voi mennä täysin rikki
en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois
luotin että varjoista mä aina pääsen pois
Välillä en tiedä kuka olen tai mistä tulen. Romahtelen, itken ja hakkaan päätä seinään. Huudan ja kiljun. Väännän hoitajan kanssa että olen työkykyinen vaikka hoitaja on toista mieltä. Perun lääkärikäyntejä etten jäisi saikulle. Koska en halua, mun on pakko tehdä töitä vaikka en jaksaisikaan. Pidän murheet omina tietoinani, jopa J:lle esitän hyvinvoivaa ja pirteää. Kukaan ei tiedä kuinka voin, ei vanhemmat, ei hoitotaho, ei J, ei ystävät... ei kukaan. Paitsi ehkä Portugalilainen.

Help me breathe

You let me here on my own
for every reason i believed in, every lie that you told
for every fight, you let my out in the cold.

Aura huutaa sisälläni, Aura koittaa pyrkiä tulemaan taas pintaan, se haluaisi ulos mutta ei se pääse. Se on osa minua, me elämme ja kuolemme yhdessä.

Ana määräilee vieressä, kommentoi joka asiaa mitä teen. Olen yksin kotona, kunnes Ana tulee istumaan ruokapöydän ääreen. Se katsoo minua nyrpistyneenä. Hetken se istuu ja katsoo. Sitten se katoaa.

Itken. Yksin kotona.
Huudan. Mutta kukaan ei kuule.
Hakkaan päätä seinään, hakkaan kovempaa.

Aura voisi olla jo hiljaa, sitä ei tarvita.

The kill

Oli mullakin voimaa vaan vähän,
mä en oo näkymätön,
mä oon hengissä vielä.
Koko viikko on mennyt sängyssä maaten, mikään ei ole kiinnostanut ja kauppareissut siirtyy vaan päivästä toiseen. Työt pitää jotenkin pinnalla, koitan jaksaa viimesillä voimilla edes käydä töissä. En tiedä mitä tekisin jos joutuisin sieltä pois, en varmaan olisi enää minä.

Eilen laskeskelin taas lääkkeitä, järjestelin kaikki uudelleen. En vedä niitä, en vedä kaikkea kerralla toistan itselleni. Ne huutaa mun nimeä, äänet käskee ottaa. Se on isän ääni, isä joka käskee tappaa minut.


Haluaisin vaan itkeä, viiltää ja huutaa. En vain osaa, en osaa itkeä, en saa viiltää enkä pysty huutamaan. Kun joku saisi tämän pahan olon sisältä pois, joku voisi sen viedä mukanaan.

Ollaan taas oltu Sinilinnun kanssa yhteyksissä, taas hairahdan siihen. Miksi aina teen sen virheen, satutan sillä vain itseäni. Sinilintu on kuitenkin edelleen äärettömän tärkeä, aivan liian tärkeä.